Tulostettava sivu

1. Vanhan virsikirjan aikakausi - luterilaisen puhdasoppisuuden ja barokin kukoistusaika
2. Kaarle-kuninkaista Aleksanteri-keisareihin
3. Kirjakysymys Länsi-Suomessa
4. Luterilainen messu
5. Ehtoollisosa (”actio sacramentalis”)
6. Rippi ja messu
7. Erityiskysymyksiä
7.1. Lasten ehtoollinen
7.2. Yhteismalja vai erillispikarit
7.3. Viiniä vai jotakin muuta?
8. Lopuksi

1. Vanhan virsikirjan aikakausi - luterilaisen puhdasoppisuuden ja barokin kukoistusaika

Kun länsi-suomalainen kirkko- ja seuravieras aukaisee jumalanpalveluksessa tai seuroissa vanhan, v:n 1701 virsikirjan, harva tullee ajatelleeksi sitä aikakautta, joka tuon kirjan synnytti. Moni saatta tietämättömyyttään kuvitella, että vanha kirja on kaukaisen, köyhän ajan tuote, joka maailman muutoksissa ja myllerryksissä jostakin kohtalon oikusta on jäänyt elämään Länsi-Suomeen Porin, Rauman ja Uudenkaupungin vaiheille.

Tosiasia kuitenkin on se, että Vanha suomalainen virsi-, evankeliumi- ja rukous-kirja on luterilaisuuden suuruuden ajan synnyttämä. Vuonna 1517 käynnistynyt tohtori Martti Lutherin uskonpuhdistus vakiintui ensin poliittisesti 1555 Augsburgin uskonrauhassa. Keisari Kaarle V joutui siellä lopulta tunnustamaan, että hänen elämäntyönsä Lännen kirkon yhtenäisyyden säilyttämiseksi ja uskonpuhdistuksen tukahduttamiseksi oli epäonnistunut. Vuoden 1577 ”Yksimielisyyden ohje”, jonka allekirjoitti n. 8000 luterilaista ruhtinasta, alempaa aatelismiestä, kaupunkien raatien edustajaa ja pappismiestä, kokosi Lutherin v. 1546 tapahtuneen kuoleman jälkeen pahasti hajonneet luterilaisten rivit. Hajaannusten pääsyynä oli Lutherin työtoverin Philipp Melanchthonin heikkous ja jatkuva horjuminen. Uskonpuhdistuksen koko oppi julkaistiin v. 1580 ilmestyneissä Tunnustuskirjoissa.

On merkillepantavaa, että Ruotsissa ja siten myös Suomessa, tuon kuningaskunnan itäisessä osassa, valittiin täysiääninen luterilainen linja toisin kuin monissa Saksan luterilaisissa kirkoissa tai Tanska-Norjassa. Ruotsin ja Suomen luterilainen kirkko vastaanotti uskon, opin ja tunnustuksen arvovaltaiseksi ohjeeksi muiden tunnustuskirjojen kanssa ”Yksimielisyyden ohjeen” sekä Upsalan kokouksen hienon Raamattu-tunnustuksen v:lta 1593. Kokonaisella tunnustuksellaan Ruotsin kuningaskunta ja kirkko olivat torjuneet Rooman vastauskonpuhdistuksen, joka Puolasta käsin tavoitteli jopa Ruotsin kruunua. Samoin oli torjuttu Sveitsin uskonpuhdistajien reformoitu oppi sekä julkisena harhana että luterilaiseen kirkkoon pesiytyneenä salacalvinilaisena opetuksena, jolle itse Lutherin työtoveri Philipp Melanchthon oli ollut myöhemmällä iällään avaamassa ovia.

Luterilaisuus vakiintui Pohjois-Saksaan, Skandinaviaan ja Baltiaan. Se eli myös ahdistettuna, vainottuna vähemmistönä Puolassa, Etelä-Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa. Seuraava vuosisata eli 1600-luku oli kantamaissaan luterilaisen kirkollisuuden ja hengellisyyden rakentamisaikaa. Koko Euroopassa tuota aikakautta, jonka kulttuuri vaikutti yli 1700-luvun puolivälin, kutsuttiin barokiksi. Se tarkoittaa raskaan mahtipontista, komeilevaa, värikylläistä ja rönsyilevää elämännäkemystä, rakennus- ja kuvaamataidetta sekä musiikkia. Puhdasoppisuuden aika loi suuret dogmatiikan teokset ja elävät hartauskirjat. Luterilainen barokki loi suurta kirkkomusiikkia. Dresdenin Marian kirkko ja moni muu muhkea Herran huone maalauksineen ja kuvapatsaineen ylitti monen ihmisen mielikuvituksen. Se oli myös luterilaisen virsirunouden suuruudenaikaa. Suurin virsirunoilija oli epäilemättä saksalainen Paul Gerhardt (1607-1676). Hänen seuraansa kuuluvat monen saksalaisen virsirunoilijan lisäksi Tanskan Thomas Kingo (1634-1703) ja Hans A. Brorson (1694-1764) sekä Ruotsin Haqvin Spegel (1645-1714).

Ruotsissa rakennettiin 1600-luvulla Vaasan suvun kuninkaiden hallitessa sen ajan tehokkainta valtiota. Sen nykyaikainen ja tehokas armeija löi hämmästyksellä keskieurooppalaiset vastustajansa 30-vuotisessa sodassa 1618-1648. Käsi kädessä valtakunnan asioiden kanssa kulki luterilaisen kirkon rakentaminen ja järjestäminen ylhäältä alas saakka. Ihmisten oli opittava lukemaan, voidakseen tutkia katekismusta ja muuta luotettavaa hengellistä kirjallisuutta. Konfirmaatioopetus ja kinkerilaitos luotiin. Kaikkiin kaukaisimpiinkin kyliin piti rakentaa rukoushuoneet, joihin pitkien kirkkomatkojen vuoksi kotiin jäänyt väki kutsuttiin kuulemaan saarnan lukemista sekä veisaamaan. Pyhätyö oli suuri synti Herran päivänä. Muistona tällaisesta hengellisestä rakennustyöstä on tallella Uudenkaupungin ulkosaariston Putsaaren kappeli ja Lapin Kuolimaan kylän rukoustorvi. Oikean uskon levittäminen innoitti pohjoisen Lapin kaukaisen tunturimaan luterilaisen lähetystyön.

1600-luvun luterilaisen rakennustyön pysyviä muistomerkkejä oli v:n 1642 suomenkielinen koko Raamattu eli Biblia, v:n 1686 kirkkolaki, arkkipiispa Olaus Svebiliuksen katekismus v:lta 1689, v:n 1694 kirkkokäsikirja ja v. 1701 valmistunut suomalainen virsikirja. Ruotsin Vaasa-kunigassuvun Kaarle-nimisten hallitsijoiden mukaan puhutaan karoliinisesta kirkkolaista ja virsikirjasta. Suomalaisia virsikirjoja oli ilmestynyt toki ennenkin, Jaakko Finnon 101 virttä sisältänyt v:n 1583 virsikirja sekä Maskun Hemmingin 242 virttä sisältänyt v:n 1605 virsikirja. Ruotsinkielinen v:n 1694 ja suomenkielinen v:n 1701 virsikirja oli ensi kertaa koottu koko senaikaista mahtavaa valtakuntaa varten. Siksi ne oli tarkastettu tärkeimpien hiippakuntien konsistoreissa. Vanhaa suomalaista, karoliinista virsikirjaa kutsuttiinkin ennen ”kolmen konsistorin virsikirjaksi”. Teos oli hyväksytetty Turun, Viipurin ja Tarton hiippakuntien konsistoreissa. Se sisälsi v:n 1694 käsikirjan. Virret oli ensi kertaa numeroitu. Tärkein henkilö v:n 1701 suomalaisen virsikirjan syntymisessä oli Erik Cajanus (1675-1737).

Vanhan virsikirjan ilmestyessä Ruotsille ja erityisesti Suomelle tuhoisa Suuri Pohjan sota (1700-1721) oli juuri alkanut. Isonvihan aika oli pian käsillä. Karoliinisen virsikirjan 1700-luku antoi Suomelle vielä Svebiliuksen katekismuksen käännöksen v. 1746 ja uuden koko Raamatun laitoksen, v:n 1776 Biblian, jota voi kutsua Lutherin käännökseksi suomenkielellä.

2. Kaarle-kuninkaista Aleksanteri-keisareihin

Kolmen konsistorin virsi-, evankeliumi- ja rukouskirja sekä kirkollisten toimitusten kirja osoittautui pitkäikäiseksi ja vaikutusvaltaiseksi. Miltään heikkolaatuiselta teokselta sellainen ei olisi onnistunut. Se edustaakin kaikessa pohjoismaista luterilaista puhdasoppisuutta ja luterilaista barokkia. Tällaisena se on Lutherin lailla niin Keskiajan parhaimpien perinteiden kuin varhaisen kirkonkin perillinen. Toisin kuin Sveitsin uskonnolliset kiihkoilijat, luterilainen uskonpuhdistus ei katkaissut yhteyttä Lännen kirkon menneisyyteen ja varhaisen kirkon elämään. Se ainoastaan puhdisti kirkon opin Raamatun vastaisista ihmiskäskyistä ja –sanoista. Suurimpien kolminaisuusjuhlien virret voitiin edelleen veisata sekä suomeksi, että latinaksi. Ystävämme Simo Kiviranta monesti muisteli, miten hänen rukoilevainen isoäitinsä veisasi Laviassa juuri tälla tavoin jouluvirsiä.

Myös historia määräsi v:n 1701 virsikirjan aseman Suomessa. Napoleonin sotien poliittisten juonittelujen seurauksena Venäjä hyökkäsi Ranskan yllytyksestä Ruotsia vastaan. Suomen sota 1808-1809 irroitti Suomen monen vuosisadan mittaisesta yhteydestään Ruotsin valtakuntaan ja liitti autonomisena suuriruhtinaskuntana yli sadaksi vuodeksi Venäjän keisarikuntaan. Napoleonin kukistajien, erityisesti Venäjän, Itävallan ja Preussin tavoitteena oli Ranskan vallankumouksen pelästyttäminä estää kaikenlaisten vallankumousten leviäminen ja ylläpitää vakaata järjestystä ja tasapainoa Euroopassa. Keisari Aleksanteri I:n seuraajan Nikolai I:n hallituskausi (1825-1855) oli aivan erityisellä tavalla epäluuloisen pysähtyneisyyden aikaa. Suomi oli saanut pitää Ruotsin lait, myös kirkkolain ja kirkolliset kirjat. Mitään uutuuksia ei silläkään alueella suuriruhtinaanmaassa kaivattu, vaikka arkkipiispaksi nimitetty Turun piispa Jakob Tengström pyrki jo v. 1817 virsikirjan uudistamiseen. Siksi Suomi jäi erilleen siitä kehityksestä, joka muissa Euroopan maissa johti 1800-luvun alkupuolella kirkollisten kirjojen uusimiseen Valistuksen ajan järkeisuskon hengessä. Tämä puolestaan synnytti voimakasta vastarintaa opillisesti valveutuneiden ja suurten kansanherätysten piirissä elävien luterilaisten kristittyjen parissa kaikissa Pohjoismaissa. Vanha virsikirja opetti ja veisasi luterilaisen puhdasoppisuuden oikeaa Raamatun oppia ja sen mukaista elämää. Vanha virsikirja oli mm. kansalliskirjailija Aleksis Kiven varsinainen runousoppi.

Nikolai I kuoli Krimin sodan aikaan. Sota oli paljastanut Venäjän vakavia heikkouksia. Uuden keisarin Aleksanteri II:n (1855-1881) tehtäväksi tuli keisarikunnan uudistaminen. Suomessa tehtävän uudistustyön johtoon nousi ”vapauttajatsaarin” luottamuksen voittanut filosofi J.W. Snellman. Myös kirkon uudistustyö maassamme käynnistyi. V:n 1869 kirkkolaki teki eron valtion ja kirkon hallinnon välillä, vaikka valtiokirkkojärjestelmä käytännössä jatkuikin. Suomi sai sekä suomenkielisen virsikirjan v. 1886, että ruotsinkielisen v. 1888. Muut kirkolliset kirjat seurasivat kuten katekismus ja v:n 1886 käsikirja ja sen seuraaja vuonna 1913. Näytti siltä, että karoliiniset kirkolliset kirjat olisivat täysinpalvelleina valmiit siirtymään pois käytöstä. Näin suurelta osin tapahtuikin. Poikkeuksiakin oli. V:n 1701 virsikirja pysyi körttiläisillä seurakäytössä yli toisen maailmansodan. Olaus Svebiliuksen puhdasoppiseen katekismukseen luotettiin, ja sitä luettiin edelleen evankelisen herätysliikkeen, eräiden laestadiolaisryhmien sekä rukoilevaisten piirissä. Vuoden 1776 Biblia jatkoi elämäänsä vanhoillislaestadiolaisten ja rukoilvaisten parissa. Sen oikeinkirjoitusta korjattiin v:n 1923 laitoksessa, joka on edelleen laajassa käytössä.

3. Kirjakysymys Länsi-Suomessa

Länsi-Suomen rukoilevaiset pitäytyivät johdonmukaisimmin karoliinisiin kirkollisiin kirjoihin, virsi- ja käsikirjaan sekä Svebiliuksen katekismukseen, joka tunsi lempinimen ”pitkä kirja”. V:n 1776 Biblia ja v:n 1790 herrnhutilaiset ”Siionin virret” sekä saman vuoden ”Halullisten sielujen hengelliset laulut” kanssa kuuluivat käyttökirjoina yhteen karoliinisen puhdasoppisen ytimen kanssa. Kun 1800-luvun lopulla uusi katekismus, v:n 1886 virsikirja sekä v:n 1886 käsikirja otettiin käyttöön, rukoilevaiset maallikot Laitilan Kustaa Heinikkala (1809-1904) kärjessä päättivät pitäytyä vanhoihin puhdasoppisiin kirjoihin. Samaan aikaan leimahtaneet voimakkaat nuorisoherätykset näyttivät vahvistavan, että ratkaisu oli ollut oikea. Kirjoitin LSRY:n lähetyskirjassa ”Lähetyksen kaksi vuosikymmentä” v. 2004 tästä asiasta seuraavasti:

”Samanlainen ongelma syntyi kautta 1800-luvun ainakin Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa, kun maltillisen valistusteologian eli neologian vaikuttamat uudet laitokset vesittivät luterilaisen puhdasoppisuuden 1600-luvun jälkipuoliskolla synnyttämät jykevät kirkolliset kirjat. 1800-luvun luterilaisten kansanherätysten synnyttämät liikkeet olivat nimenomaan lukijaliikkeitä. Ruotsissa heitä kutsuttiin ’lukijaisiksi’, (’läsare’), koska heidän piirissään ahkerasti viljeltiin niitä luterilaisia ja pietistisiä hengellisiä kirjoja, joille neologit eivät juurikaan antaneet arvoa. Kannattaa mainita, että Lapin herättäjä rov. L.L. Laestadius liittyi kirjoituksissaan voimakkaasti siihen arvosteluun, joita ’lukijat’ yleisemminkin esittivät kirkollisten kirjojen muutoksia vastaan. ... Pohjanlahden itäpuolella suuriruhtinaan maassa kirkollisten kirjojen eli katekismuksen, virsi- ja käsikirjan myöhäisempiin muutoksiin vaikutti vanhemman neologian ohella saksalaisen J.T. Beckin (1804-1878) opiton biblisismi, ns. raamatullinen suunta, sekä vaikutusvaltaisen A. Ritschlin(1822-1889) liberaaliteologia. Raamatullinen suunta sai Suomessa vahvan jalansijan piispakunnassa ja papistossa, Ritschl suoraan ja käänteisesti teologisessa tiedekunnassa. Elettiinhän tuolloin eurooppalais-amerikkalaisen kulttuuriprotestantismin ns. ’kauniin aikakauden’ kukoistusaikaa, sen aikakauden, joka odotti toteuttavansa kulttuurin rakentamisella Jumalan valtakunnan maan päällä mutta joka henkisesti tuhoutui 1. maailmansodan syövereissä. Kirkollisten kirjojen muutokset olivat opillisia, eivät vain kielellisiä. Pinnallinenkin vertailu osoittaa sen helposti. Siksi Laitilan rukoilevaispatriarkan Kustaa Heinikkalan (1809-1904) yhdessä muiden rukoilevaisten maallikkopuhujien kanssa tekemä päätös pysyä vanhoissa luterilaisen ortodoksian kirjoissa oli paljon kaukonäköisempi teologinen ratkaisu kuin vuosikymmeniin oltiin valmiita ymmärtämään ja myöntämään. Sukupolvien saatossa monet ystäväpapitkin odottivat ärsyyntymistään peitellen, milloin rukoilevaiset vihdoinkin tulisivat järkiinsä ja ottaisivat uudet kirjat kauniiseen käteen. Olen aikanani yhden ja toisen virkaveljen kohdalla pannut merkille, miten varsin yleisprotestanttinen tai suorastaan liberaali sananpalvelija on seuratilanteessa ja siellä viljellyn sanan vaikutuksesta muuttunut ainakin hetkeksi puhdasoppiseksi luterilaiseksi opettajaksi. Kirkolliset kirjat Suomessa eivät 1800-luvun lopun jälkeen aina tähän päivään saakka ole ainakaan luterilaistuneet, päinvastoin. Koskapa entistä useampi mahtaisi olla valmis vuorostaan tulemaan järkiinsä ja siirtymään Heinikkalan Faarin puhdasoppisille linjoille? ... Vanhaa, v:n 1701 virsikirjaa käytettiin herännäisyydessäkin 1950-luvulle saakka, jonka jälkeen sen yksittäiset virret siirtyivät seuraväen huulilta suosituiksi kuorokappaleiksi. Herätysliikkeiden laulukokoelmien ja luterilaisen kirkon uusimmankin v:n 1986 virsikirjan olennainen hymnologinen pohja on edelleenkin laulukokoelmat ’Siionin Virret ja Halullisten Sielujen Hengelliset Laulut’, joita rukoilevaiset veisaavat alkuperäisessä suomalaisessa sanamuodossa, jotka Wilhelmi Malmivaara uudisti ’Siionin virsiksi’ v. 1893 Ritschlin teologian mukaisesti. Uusimman katekismuksen luterilaisuus on kovin hentoa. Kirkollisten käsikirjojen luterilaisuus on nykyään enempi maku- kuin substanssikysymys.”

Toistasataa vuotta on kulunut Kustaa Heinikkalan kuolemasta. Meillä on nyt riittävästi tietoa ja perspektiiviä tehdäksemme oikeutta hänen ja monien muiden maallikkopuhujien tarkkanäköisyydelle kirjakysymyksessä. Sen ansiosta meillä Länsi-Suomessa on edelleenkin käytössä luterilaisen puhdasoppisuuden hengelliset aarteet, jotka moni muu luterilainen kirkko maailmassa on säilyttänyt keskuudessaan tähän päivään saakka. Kirkon nykyiset kirjat ovat enää vain vähän luterilaisia. Vähiin käy Raamatun ja Lutherin oppi, ennenkuin se loppuu kirjoista kokonaan.

4. Luterilainen messu

Tunnustuskirjoissa sanaa ”messu” (latinaksi:”Missa”) käytetään kahdessa vastakkaisessa merkityksessä. Kielteisessä merkityksessä sillä tarkoitetaan Rooman kirkon opettamaa messuuhria eli sitä, että pappi lukemalla messun toistaisi verettömästi Kristuksen uhrin ristillä ja näin tekemällä keräisi ihmisille ansioita Jumalan edessä. Koska tällainen messun väärinkäytös tuomitaan voimakkain sanoin esim. Lutherin laatimissa Schmalkaldenin opinkohdissa (2:2) v. 1537, moni kristitty on ajatellut, että sana ”messu” johtaa ilman muuta Rooman oppiin, mitä se tietenkään ei tee. Tunnustuskirjoissa sanaa ”messu” on käytetty myös myönteisesti. Se tarkoittaa täyttä sanan ja sakramentin jumalanpalvelusta. Idän kirkossa vastaava sana on ”liturgia” eli julkinen, pyhä palvelus tai ”synaksis”, ”yhdysside”. Augsburgin tunnustus v:lta 1530 lausuu, että luterilaiset toimittavat messun jopa suuremmalla hartaudella kuin heidän roomalaiset vastustajansa. Augsburgin tunnustuksen puolustus v:lta 1531 selvittää nämä käsitteet perusteellisesti, ettei mitään epäselvyyden sijaa jää lukijalle.

Sveitsin uskonpuhdistajat Huldrych Zwingli (1484 - 1531) ja Jean Calvin (1509 - 1564) sekä heitä seuranneet reformoidut tai presbyteerikirkot hylkäsivät perinteisen länsimaisen messun ja korvasivat sen kokoustyyppisellä palveluksella, jonka keskuksena oli pitkä saarna. Alttarit, patsaat ja kuvat särjettiin. Reformoidut ja anglikaanikristityt jakavat 10 käskyä eri tavoin kuin luterilaiset. Heille kuvakielto (2 Moos. 20:4) on toinen käsky, vaikka se itse asiassa onkin ensimmäisen käskyn laajempi selitys. Olen kutsunut tällaista vallankumousta kääntymiseksi kirkosta moskeijan suuntaan. Ratkaisun takana oli Zwinglin ja Calvinin luterilaisista poikennut oppi, joka kielsi sakramenttien todellisen luonteen armonvälineinä alentaen ne pelkiksi uskon tunnustamisen merkeiksi. Tällainen ratkaisu oli kauaskantoinen, sillä se kosketti Kristus-oppia eli kristologiaa. Kun sakramentit kiellettiin, kiellettiin Kristuksen todellinen, ruumiillinen läsnäolo messussa. Tämä johti muihin vakaviin harhoihin, kuten Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon erottamiseen, jollaisen opetuksen jo varhainen kirkko oli jyrkästi kironnut.

Luterilainen uskonpuhdistus ei ollut vallankumous vaan puhdistus, jossa kirkko ja kristityt vapautettiin ihmisoppien painolastista seuraamaan yksin Jumalan pyhää sanaa. Siksi Luther säilytti kaiken sellaisen perinnön, joka ei ollut ristiriidassa Raamatun kanssa. Hän opetti, että oikeat jumalanpalvelusperinteet ja kirkkotaide olivat Pyhän Hengen vaikuttamia merkkejä siitä, miten totta Kristuksen lupaus on apostoleilleen: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti. Amen!” (Matt. 28:20).

Koska Kristus on todellisesti, ruumiillisesti läsnä Pyhässä alttarin sakramentissa, tämän sakramentin toimittamisen täytyy vastata tuon jumalallisen läsnäolon arvoa. Niinpä aivan alkukirkossa syntyi se ”messun” tai ”liturgian” rakenne, joka jatkui vuosisatojen halki rikastuen matkalla erilaisista perinteistä. Kristillisen jumalanpalveluksen sydämessä on Jumalan sanan lukeminen ja saarna sekä Alttarin sakramentin viettäminen. Tämän keskuksen ympärillä on Raamatun lukemista, rukouksia, hymnejä. Luterilaisen uskonpuhdistuksen erityinen anti oli seurakuntavirren istuttaminen messuun. Siellä taas, missä Kristuksen sakramentaalinen läsnäolo kielletään, missä se katoaa, siellä messun korvaa hengellinen kokous vaihtelevine ohjelmineen. Nykyään kehitys kulkee nopeaa vauhtia sellaisia kokoontumisia kohti, jotka viihdemaailman studiot ovat iskostaneet ihmisten mieliin.¨

Tapa viettää jumalanpalvelusta, liturgiaa siis, on aivan kiinteästi yhteydessä siihen, mitä me uskomme, opetamme ja tunnustamme Kristuksesta. Messu on teologian sanastoa käyttääksemme, kristologinen, sidoksissa Kristus-oppiin.

Martti Luther uudisti messun hyvin varovasti. Voisi myös sanoa, että hän teki hartaudella, hienotunteisesti. Tämä on antanut jälkeenpäin monelle aiheen luulla, että uskonpuhdistaja oli jollakin tavoin epäpätevä tai muuten osoitti harrastuksen puutetta. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Lutherin messun kaava noudatti vanhakirkollista rakennetta ja keskittyi messun keskukseen, Jumalan sanan saarnaan ja Alttarin sakramentin viettämiseen.

Rooman messu Keskiajalla	Lutherin messun kaava v. 1523
1. Johdanto (Introitus)	1. Johdanto (Introitus)
2. ”Kyrie eleison – Herra armahda”	2. ”Kyrie eleison”
3.”Kunnia Jumalalle” – Gloria	3. ”Gloria”
4. Yksi kollehtarukous	4. Kollehtarukoukset
5. Epistola	5. Epistola
6. Graduaali	6. Graduaali
7. Sekvenssi-hymnejä	7. Sekvenssi-hymni
8. Evankeliumi/Saarna	8. Evankeliumi (suitsutus mahdollinen)
9. Nikaian uskontunnustus	9. Nikaian uskontunnustus
10. Uhrivirsi ja hiljainen rukous	10. Saarna
11. Ehtoollisosa (”Actio sacramentalis”)	11. Ehtoollisosa (”Actio sacramentalis”)
a. Vuorotervehdys ja prefaatiorukous	a. Vuorotervehdys ja prefaatiorukous
b. ”Pyhä hymni”	b. Ehtoollisen asetussanat resitoituina
c. Messukaanon: erilaisia rukouksia polvistumisineen ja ristinmerkkeineen, lopussa asetussanat.	c. ”Pyhä” –hymni, jonka aikana ruumis ja veri kohotetaan (elevaatio)
d. Herran rukous	d. Herran rukous
e. Herran rauha (”Pax”)	e. Herran rauha (”Pax”)
f. ”Jumalan Karitsa” (”Agnus Dei”)	f. ”Jumalan Karitsa” (”Agnus Dei”)
g. Ehtoollisen vastaanottaminen (”Communio”)	g. Ehtoollisen vastaanottaminen (”Communio”)
h. ”Kiittäkäämme ...” (”Benedicamus”)	h. Ehtoollisen kiitosrukous.
i. Lähettäminen. Diakoni lausuu: ”Ite, missa est” (”Menkää, messu on toimitettu”). Seurakunta: ”Deo gratias” (”Kiitos Jumalan”)	i. Herran siunaus.

Kuten nopeasti voi havaita, vanhan virsikirjan suomalainen messu seuraa varsin tarkkaan Lutherin messun kaavaa. Se on äärimmäisen selkeä, koska se keskittyy evankeliumin saarnaan sekä Alttarin sakramentin suureen salaisuuteen: Kristuksen todelliseen, ruumiilliseen läsnäoloon. Kun asetussanat on ääneen luettu, seurakunta nousee veisaamaan taivaallisen ”Pyhä”-hymnin (Jes. 6) näin kerubien ja serafien kanssa tervehtien Kristusta, Herraamme Sebaotia, joka on ruumiillisesti saapunut keskellemme. Tätä Lutherin selkeää keskittymistä ehtoollisen asetussanoihin ja Kristuksen ruumiilliseen läsnäoloon ei ole monestikaan ymmärretty. Yhä uudelleen liturgian harrastajat ovat lisänneet erilaisia rukouksia ja eleitä pääasian eteen ja taakse sekä myös irroittaneet ”Pyhä” –hymnin sen uskonopillisesta kiinnekohdasta, ehtoollisen asetussanoista tehden siitä valmistavan tervehdyksen. Näin se suorastaan järkyttävä todellisuus, jota ”Pyhä”-hymni asetussanojen jälkeen osoittaa, peittyy uudelleen liturgisen rönsýilyn varjoon. Järkyttävä, totta tosiaan: Kristus, Jumala ja ihminen, taivaan sotajoukkojen Herra Sebaot on nyt ruumiillisesti seurakuntansa keskellä ja kanssa Alttarin sakramentissa! Kuinka usein olemme sitä ajatelleet veisatessamme ”Pyhä”-hymniä vanhan käsikirjan messussa? Kuinka paljon lohdutusta ja voimaa sen oikea ymmärtäminen voisikin meille antaa!

5. Ehtoollisosa (”actio sacramentalis”)

Herran pyhän ehtoollisen sakramentin viettäminen ei ole vain piste jumalanpalveluksessa, vaan se on liturginen kokonaisuus, jonka latinankielinen nimi ”actio sacramentalis” tarkoittaa sakramentin toimittamista. Olen erottanut sen katkoviivoilla messun kokonaisuudesta edelläolevassa taulukossa. Alkukirkossa kasteoppilaat ja muut, joita ei ollut kastettu, lähetettiin sen edellä pois, ja ovet suljettiin. Lutherin opetuksen mukaan siellä, missä ehtoollisosaa ei oikein toimiteta, siellä ei ole sakramenttiakaan.

Pyhän sakramentin tekee Kristuksen sana. Sitä ei tee kokoontuneen seurakunnan eikä sen yksityisten jäsenien usko, kuten anglikaanikirkko virallisesti opettaa. Usko sensijaan vastaanottaa sen, minkä Kristuksen sana luo.

Sakramentin saa toimittaa vain apostoliseen saarnavirkaan vihitty pappismies. Koska Alttarin sakramentti ei ole välttämätön autuudelle toisin kuin kaste ja synninpäästö, siihen ei sovelleta hätäoikeutta. Ehtoollisen toimittamiseen ei ole olemassa mitään ”hätätilavirkaa”. Siihen pätee ainoastaan kirkon säännönmukainen eli kanoninen järjestys. Kasteen saa toimittaa ja synninpäästön saa julistaa hätätilassa jokainen kristitty. Herran pyhän ehtoollisen sakramentin toimittajan on oltava saarnavirkaan vihitty pappismies. Lutherin ja Tunnustuskirjojen opetus on aivan selvä.

Toisin kuin opetetaan ja toimitaan Rooman kirkossa tai anglikaanikirkossa, luterilainen oppi ei tunne erotusta ehtoollisaineiden pyhittämisen (”konsekraatio”) ja sakramentin jakamisen (”distribuutio”) välillä. Pappisviran tehtävänä on sekä pyhittää ehtoollisaineet, leipä ja viini, Kristuksen asetussanoilla, että jakaa ne ehtoollisvieraille. Rooman ja anglikaanikirkon opetus pyhittämisen ja jakamisen erosta nousee Rooman kirkon ns. transsubstantiaatioopista, opista ehtoollisaineiden muuttumisesta aineensakin puolesta lihaksi ja vereksi, jonka IV Lateraanikonsiili vahvisti Roomassa v. 1215. Anglikaanikirkolla ei tätä oppia ole, mutta se seuraa Rooman liturgista linjaa. Pappisviran tehtävänä on Rooman kirkossa suorittaa messuuhrin toimittamisessa tämä muuttumisihme. Roomalainen pappi toistaa kirkkonsa opetuksen mukaan messussa Kristuksen uhrin toimien siinä hetkessä Kristuksen kumppanina. Sen jälkeen jakamiseen voivat osallistua periaatteessa muutkin, esim. diakonit. Luterilaiset Tunnustuskirjat sen sijaan hylkäävät jyrkästi ajatuksen messusta uhrina ja opettavat sakramentin toimittamisen jakamattomuutta: Pappisvirka sekä pyhittää ehtoollisaineet, että jakaa ne kristityille. Niinpä Augsburgin tunnustuksessa v:lta 1530 sanotaan, ettää saarnavirka on ”evankeliumin opettamisen ja sakramentin toimittamisen tai sakramentin jakamisen virka” CA 5). ”... kirkossa ei kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsua” (CA 14). Tämä kutsuttuna oleminen (”rite vocatus”) ei ole vähempi kuin pappisvihkimys (”ordinaatio”). Augsburgin tunnustuksen opinkohdassa 24 sanotaan yhtäpitävästi, että messu on sakramentin ojentamista, jakamista, vastaanottamista. Mitään eroa ei siis ole ehtoollisaineiden pyhittämisen ja sakramentin jakamisen välissä. Toisin kuin Zwinglillä ja Melanchthonilla, jotka tekivät eron sakramentin toimittamisen ja käytön välillä, Lutherilla sekä sakramentin toimittaminen, että sen käyttö (”actio, usus”) ovat yksi ja sama asia. Olen halunnut esittää tämän asian perusteellisesti, koska nimenomaan anglikaanisuuden vaikutuksesta Suomessakin on laajalti omaksuttu Rooman ja Canterburyn jako konsekraatioon ja distribuutioon. Sen seurauksena ja ripauksella demokratiaa on nopeasti yleistynyt se epäluterilaisen opin mukainen käytäntö, että ehtoollisen jakamisessa käytetään maallikkoavustajia, ei kuitenkaan vanhan käsikirjan mukaisissa ehtoollisjumalanpalveluksissa.

Koska meidän uskomme ei tee ehtoollisaineista sakramenttia vaan sen saa aikaan Kristuksen oma sana, on Kristuksen asetussanat lausuttava ääneen uudelleen aina, kun leipää tai viiniä joudutaan lisäämään astioihin ehtoollisenvieton aikana. Muuten kristityt saavat vain leipää ja viiniä. Luther oli tässä ns. jälkikonsekraation asiassa ehdoton. Tiedämme hänen opetuksensa hyvinkin tarkkaan. Lutherin kuoleman jälkeen ja ennen Yksimielisyyden ohjetta v. 1577 käytiin jälkikonsekraatiosta selventäviä kiistoja Lyypekissä ja Rostockissa.

Messun toimittajan on myös tunnettava seurakuntansa hyvin ja valmistauduttava tehtäväänsä huolellisesti, niin että ehtoollisaineita on riittävästi. Ehtoollisenvieton aikana on papin seurattava ehtoollisvieraiden määrää niin, ettei liian suuria määriä sakramenttia jää ehtoollisenvieton jälkeen. Kohtuullisen pienen määrän leipää ja viiniä voivat papit nauttia lopussa. Miksi tällainen huoli? Siksi, että sakramentti pysyy sakramenttina eikä taas ilman aikojaan muutu leiväksi ja viiniksi. Meidänkin kirkossamme on sitkeästi elänyt se Zwingliltä ja Melanchthonilta löytyvä ja Lutherille aivan vieras ajatus, jota kutsutaan ”nihil habet” –säännöksi, nimittäin, ettei sakramentti ole sakramentti käytön ulkopuolella (”extra usum”). Luther opetti aivan ehdottomasti sitä, ettei pyhittämättömiä aineita ja pyhitettyä sakramenttia saanut sekoittaa toistensa kanssa. Hän ojensi tässä asiassa v. 1543 syntymäkaupungissaan Eislebenissä pahennusta herättänyttä nuorta pastoria Simon Wolferinusta, jonka ajatukset kävivät enempi Zwinglin ja Melanchthonin kuin Lutherin mukaan. Oikeaa sakramenttia ei siis ole ilman oikeaa sakramentin toimittamista ja jakamista. Toisaalta, oikein toimitettu sakramentti pysyy sakramenttina toimittamisen jälkeenkin. Siksi sitä on kohdeltava asianmukaisesti, mieluimmin siten, että sakramentin toimittajat nauttivat jäljellä olevan sakramentiksi muuttuneen leivän ja viinin, ja astiat kuivataan huolellisesti.

6. Rippi ja messu

Augsburgin tunnustus lausuu, ettei luterilaisten joukossa ketään lasketa ehtoolliselle ilman rippiä. Aina, kun ihminen astuu Jumalan kasvojen eteen, hänellä on syntejä tunnustettavana ja synninpäästö uskottavana. Onhan Alttarin sakramentti syntien anteeksisaamiseksi asetettu.

Ripin ja sakramentin keskinäinen yhteys johtuu kristityn pelastusvarmuuden välttämättömyydestä. Messusta kotiin palaavan kristityn täytyy olla varma syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisesta autuudestaan. Tässä asiassa luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Rooman ero ammotti syvänä juopana. Rooman kirkon opetuksen mukaan vain ne synnit voidaan uskoa anteeksi, jotka on ripissä nimeltä mainiten tunnustettu. Tämän lisäksi vaadittiin hyvitystekoja synninpäästön jälkeen. Hyvitysteot määrää rippiisä tunnustetun synnin vakavuuden mukaan. Ne vaihtelevat tietyistä määristä rukouksia pitkiin, vaivalloisiin pyhiinvaelluksiin. Jos hyvitysteot jäävät puuttumaan, kristityllä on ennen Paratiisia edessään kuumat paikat Kiirastulessa. Kiirastulen tarkoitus on Rooman kirkon opin mukaan puhdistaa, ei tuomita kuten helvetin iankaikkiset liekit. Kiirastulen ongelmana on vain se, ettei sitä löydy Raamatusta. Rooman opetus tekee anteeksantamuksesta ehdollisen. Pelastusvarmuuden Rooman kirkko ehdottomasti kieltää.

Meillä on Rooman ehdollisen anteeksiantamuksen lisäksi vaikuttanut ja edelleenkin vaikuttaa myös luterilaisuuden vastainen puritaaninen protestanttinen perinne, jossa papin ja sielunhoitajan suurin huoli on lähinnä se, ettei syntejään katuva vain mitenkään pääsisi ”armonvarkaana” liian helpolla kiipelistä. Synnintunnon pitää olla riittävän raskas, katumuskamppailut käyty. Nöyryytysten ja rangaistusten pitää olla tarpeeksi ankaria, hyvitysten tuntuvia. Anteeksisaanut ei myöskään saa koskaan unohtaa lankeemuksiaan, niin anteeksiannettuja kuin niiden periaatteessa pitäisi ollakin. Jos rikkonut ja langennut näyttää pääsevän liian helpolla, on papin, sielunhoitajan tai muuten asiasta kiinnostuneen lähimmäisen aina sopivasti muistutettava menneistä ylitsekäymisistä palauttakseen rikkoneen takaisin hänelle kuuluvalle alhaiselle paikalleen. Siitä meillä on Raamatussa esimerkkinä tuhlaajapojan kiukkuinen vanhempi veli (Luuk. 15:25-32).

Luterilainen opetus ripistä on kokonaan toisenlainen. Se on armorikas, selkeä ja yksinkertainen. Kaikki kristityt ovat aina sodassa syntiä vastaan, eivät vain joskus elämässään. Sodassa saadaan osumia, haavoitutaan, langetaan mutta sitä varten, että haavoitetut taas sidotaan, parannetaan, ja langenneet voivat nousta, kokoontua Karitsan lipun ympärille ja jatkaa Kristuksen seuraamista. Syntejä tunnustaessa ei ole välttämätöntä luetella kaikkia elämänsä syntejä, sillä sellainen on Raamatun mukaan aivan mahdotonta. Tunnolla olevat ja ripissä tunnustetut synnit saavat anteeksiantamuksen kaikille muillekin synneille ja rikoksille, tutuille ja tuntemattomille.

Ripissä on uskon kannalta vain kaksi kohtaa: synnintunnustus ja synninpäästön uskominen. Rakkauden puolesta anteeksisaanut on vapaa pyytämään lähimmäiseltään anteeksi ja hyvittämään rikkomustensa seurauksia tuntonsa mukaisesti. Korostan, että nämä asiat ovat Pyhän Hengen vaikuttamaan rakkauteen ja kristityn vapauteen kuuluvia asioita. Hyvityksien ja rangaistusten oppia ei luterilaisuudessa siis ole. Riittävä synnin rangaistus on katuvan sydämen hätä ja omantunnon tuska, jonka Pyhä Henki vaikuttaa. Jos maallista lakia on rikottu, tuomioistuimet huolehtivat omalta osaltaan oikeuden jakamisesta. Synninpäästö, jonka pappi tai hätätilassa kuka tahansa kristitty julistaa, päättää kaiken riidan Jumalan ja syntisen välillä. Siksi anteeksiantamusta seuraa ehdoton vaikeneminen tunnustetuista synneistä. Rippiisä ei ole poliisi eikä viranomaisten ilmiantaja. Rippisalaisuuden paljastaminen on paitsi raskas synti, myös rikos yleisen lain mukaan. Kun sovinnon tehnyt Jumala vaikenee, mikä on ihminen enää puhumaan paitsi sellainen kiukuttelija, kuin oli Siimei Geeran poika, joka katkeruudessaan kirosi Absalomin ahdistamaa kunigas Daavidia, uhkasi häntä Jumalan tuomiolla ja sai aikanaan ansaitsemansa lopun (2 Sam. 16:5-14; 1 Kun. 2: 36-46).

Kristuksen huolena on se, voiko syntinsä tunteva ihminen varmasti uskoa anteeksiantamuksen ja autuutensa vastoin tuomion tuntoa ja Saatanan hirmuisia syytöksiä. Daavid tiesi, että jos Herra jatkuvasti soimaisi syntiä, kukaan ei voisi pysyä (ps.130:3). Herra ei kuitenkaan pidä mielessänsä anteeksiantamaansa syntiä, vaan hän on anteeksiantamuksen, armon ja runsaan lunastuksen majesteetti (ps. 130:4.7). Siksi kirkossa on oikein opetettava ripin ja ehdottoman synninpäästön voimaa, joka on vapaa hyvitystekojen ja rangaistusten ihmissäännöistä. Jokaisen ehtoolliselle käyvän on oltava varma syntien anteeksiantamuksesta. Siksi tarvitaan messua edeltävä rippi. Se voi olla yksityinen, mutta sen on aina oltava myös yleinen. Ne, joille yleisessä ripissä on julistettu synninpäästö, jotka ovat sen uskossa ottaneet vastaan, ovat mahdollisia ehtoollisvieraita, eivät hyvyytensä määrän vaan anteeksiantamuksen suuruuden tähden.

On erilaisia tapoja järjestää Augsburgin tunnustuksen edellyttämä rippi ennen messua. Entisaikaan käytiin pappilassa etukäteen rippikirjoituksella. Se oli lähinnä ehtoolliselle ilmoittautumista. Yleinen rippi voidaan järjestää joko eri päivänä tai, mikä on parasta, messua ennen. Länsi-Suomen kirkoissa esim. Laitilassa oli vielä 2. maailmansodan jälkeen tapana, että ehtoollisvieraat menivät ripin ajaksi kirkon kuoriin polvilleen. Tätä tapaa vielä vähän seurataan vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa. Tällä tavoin ripille tulevat osoittavat, että yhteinen synnintunnustus on myös heidän synnintunnustuksensa ja yhteisesti julistettu synninpäästö heidän synninpäästönsä. Itse olen Etelä-Afrikassa ollut mukana vanhaa, puhdasoppista saksalaista tapaa noudattaneissa jumalanpalveluksissa. Sunnuntaiaamuna on yleinen rippi, johon kaikkien ehtoolliselle tulevien on osallistuttava. Tiiviin rippisaarnan ja yhteisen synnintunnustuksen jälkeen seurakuntalaiset menevät eteen ja kumartuvat alttarikaiteelle. Siellä pastori antaa kullekin omakohtaisen synninpäästön. Yleisen ripin jälkeen on n. puolen tunnin tauko, jonka jälkeen alkaa itse messu.

Kun rukoilevaisten parissa on nyttemmin keskusteltu vanhan käsikirjan messun alussa ns. kaksoisripistä, tällainen tausta auttaa ymmärtämään, miksi on erikseen yleisen ripin kaava ja miksi seurataan jumalanpalveluksen alussa yhteisen synnintunnustuksen ja synninpäästön kaavaa. Yleinen rippi valmistaa Herran pyhän ehtoollisen sakramentille. Luterilainen jumalanpalvelus alkaa aina synnintunnustuksella ja synninpäästöllä . Eiväthän kaikki seurakuntalaiset aina osallistu Alttarin sakramentille.

7. Erityiskysymyksiä

On myös olemassa joukko erityiskysymyksiä, joihin lopuksi lyhyesti kajoan. Ennen sitä toistan kuitenkin Lutherin vakavan ajatuksen, ettei sakramentista saa tehdä tarpeettomia kysymyksiä, joihin ei ole Jumalan sanan vastausta. Sellaiset kysymykset ovat lähtökohtansa puolesta vääriä ja saattavat helposti muuttua jopa Jumalan pilkkaamiseksi. Maailmankuulun luterilaisen oppineen Hermann Sassen (1895-1976) ajatusta lainatakseni: ”On vältettävä väärää filosofista selitystä sellaisen ihmeen kohdalla, joka ei avaudu yhdellekään ihmisyritykselle selittää tai kuvata sitä.”

7.1. Lasten ehtoollinen: Ehtoollisen sakramentti edellyttää vastaanottajaltaan tietoa ja kykyä erottaa Kristuksen ruumiin syöminen ja veren juominen kaikesta muusta syömisestä ja juomisesta taivaan alla. Ripin ja ehtoollisen kiinteä yhteys vahvistaa sen vaatimuksen vakavuutta, jonka apostoli Paavali lausuu itsensä koettelemisesta 1 Kor. 11:26-32. Siitä syystä kirkossa on voimassa virallinen alttarin sakramentille valmistava konfirmaatioopetus. Konfirmaatio laskee kirkon nimessä alttarin sakramentille. Lasten ehtoollista on perusteltu Idän ortodoksikirkon käytännöllä ja viittauksilla varhaisen kirkon historiaan. Luterilainen uskonpuhdistus tunsi hyvin kirkon ja opin historian. Tuntemuksensa eikä tietämättömyytensä perusteella se vahvisti joitakin varhaisen kirkon opetuksia ja vastaavasti hylkäsi monia. Jan Husin roviolla polttamisen jälkeen v. 1415 syttyneessä ankarassa sodassa eräät Husin böömiläiset seuraajat puolustivat ja vaativat lasten päästämistä ehtoolliselle. Kapinallisten päävaatimus oli sakramentin saaminen kummassakin muodossa. Siitä nimitys ”utrakvistit” (”sub utraque specie”). Heidän sotalipussaankin oli ehtoollismaljan eli kalkin (latinaksi: ”calix”) kuva. Luther ja luterilainen oppi hylkäävät lasten ehtoollisen Raamatun opetuksen vuoksi. Pieni lapsi on kasteessa saanut koko pelastuksen. Kastetun tie Alttarin sakramentin osallisuuteen kulkee ripin kautta. Kokonaan toinen asia on, pitääkö rippikoulu käydä vasta 15 vuoden iässä vai voiko sen tehdä jo aikaisemmin. Monet syyt puhuvat sen puolesta.

7.2. Yhteismalja vai erillispikarit: Tuberkuloosin kansantauti edesauttoi voimakkaasti erillispikarien hankkimista seurakuntiin, sittemmin myös hygienian vaatimustason yleinen nousu. Tänään erillispikarien käyttämistä perustellaan paljon AIDS-epidemialla. Järkeisuskoinen ajatus kulkee suunnilleen seuraavia polkuja: ”Tottakai sakramentti on pyhä, mutta on otettava huomioon tämän elämän tosiasiat. Sakramentti on hengellinen, tauti maallinen.”

Asia on Raamatussa selvä. On yksi siunattu malja, josta juodaan (1 Kor. 10:16). Siunatuksi tuon maljan tekee asetussanojen lukeminen. Kun kysellään, onko turvallista juoda Raamatun mukaisesti yhteisestä maljasta, tulee koetella itseään siinä mielessä, kuin apostoli Paavali opettaa, onko tämä syöminen ja juominen todellakin aivan muuta syömistä ja juomista kuin kaikki muu ateriointi maan päällä. Sitä se todella onkin. Emme juo yhteisestä kalkista enää pelkästään viiniä vaan Kristuksen veren viinissä, viinin kanssa ja viinin alla. Uskomme mukaan ”Jeeus on elämän Herra ja pää”. Alttarin sakramentissa on aina mukana myös ruumiin tervehtymisen mahdollisuus, koska se ruokkii meidän uuden ihmisemme ylösnousemuselämää. Siksi Kristus ei sakramentilla sairastuta ketään. Päinvastoin, hän tekee ensin autuaaksi, sitten tahtonsa mitan mukaan myös terveeksi. Kun juomme yhteisestä maljasta, muistakaamme, että juomme Kristusta, joka on jo tallannut synnin, kuoleman, Perkeleen ja syntiinlankeemuksen kaiken kirouksen jalkojensa alle. Hänen verensä ei ole vaarallinen vaan ihana, autuaaksi ja eläväksi tekevä koko uuden ihmisen lääke. ”Sillä joka syö taikka juo kelvottomasti, hän syö ja juo tuomion itsellensä, ettei hän Herran ruumista eroita. Sentähden on myös monta heikkoa ja sairasta teidän seassanne, ja moni makaa” (1 Kor. 11:29-30).

Henkilökohtaisesti tiedän juoneeni vuodesta toiseen tuberkuloosia ja AIDSia sairastaneiden kanssa samasta maljasta, jopa aina viimeisenä tyhjentäen yhteismaljan. Jos jonkun pitäisi sairastua yhteismaljasta niin pitäisi toki minun kuten niin monen muunkin luterilaisen papin. Me olemme kuitenkin juoneet lääkettä, emme myrkkyä. Emme ole juoneet taudin vaan siunauksen maljasta.

7.3. Viiniä vai jotakin muuta? Kysymys on historian aikana noussut esille niissä maissa, joissa viininviljely ei kylmän tai trooppisen ilmanalan vuoksi ole mahdollinen. Ruotsissa se nousi esiin uskonpuhdistusaikana ns. likvoristisena kiistana. Kun viinin maahantuonti oli ajoittain vaikeuksissa esim. sotien vuoksi, ehtoollisviiniä jatkettiin vedellä (”mixtio”), kunnes monin paikoin käytännössä käytettiin lähinnä vain vettä. Kuningas Eerik XIV halusi selvittää valtiopäivillä, oliko mahdollista korvata viini jollakin muulla juomalla esim. oluella, mehulla tai vedellä. Tässä asiassa Ruotsin arkkipiispa Laurentius Petri (1499-1573) esitti veljensä, Ruotsin uskonpuhdistajan Olavus Petrin (1493-1552) tavoin voimakkaasti luterilaisen opetuksen. Veden kohtuullinen sekoittaminen on ehdonvallan asia, vaikka ei välttämättä kannatettava, kunhan viinin maku selvästi säilyy ehtoollismaljassa. Tosin luterilaiset samanaikaisesti irtisanoutuivat Rooman kirkon Trenton kirkolliskokouksen (1545-1563) opista, joka horjuvilla perusteilla teki sekoittamisen pakolliseksi kiroustuomion uhalla. Luterilainen opetus on selvä: Mikään muu juoma ei tule kysymykseen kuin se, mitä Kristus käytti eli viini. Itse viinin käsite sisältää sen, että se on käynyt ja sisältää alkohoia. Rypälemehu ei ole viiniä.

Näissä asioissa on tärkeä pitää erillään oppi sakramentista ja monet seurakuntaelämässä kohdattavat erilliskysymykset. Laurentius Petri sanoo likvoristisesta riidasta esittämässään tunnustuksessa ja vastalauseessa v. 1563, että valtakunnan viinipula, johon hänen vastustajansa vetosivat, tulee ottaa Jumalan antamana kuormana. Jos viinin saaminen on ajoittain mahdotonta, sen takana on nähtävänä Kaikkivaltiaan, historiaa ohjaavan Jumalan lähettämä koettelemus, joka on kärsivällisesti kestettävä. Samat ongelmat kohdataan joskus tropiikin lämpimissä maissa, samoin kiihkoislamilaisissa valtioissa, joissa ehtoollisviinin saanti on usein kiven alla. Niissä maissa kirkkoviini voidaan saada helpoimmin ulkomaalaisten diplomaattien kautta.

Alkoholitonta mehua on perusteltu myös Suomessa niin yleisellä alkoholismilla: Ehtoollisviini voi mahdollisesti houkutella takaisin juoppouden syövereihin. Siihen on vastattava kysymyksellä: Eikö sakramentti olekaan lääke vaan katala rotanloukku, jossa juustonpalan sijasta on annos viiniä? Kuka virittää meille loukkuja, Kristus vai Perkele? Monien kokemukset alkoholismista ja alkoholisteista puhuvat sen puolesta, että ehtoollisviinin syyllistäminen on lähinnä raivoraittiiden ihmisten ajatus, jolla huomaamatta kapernaumilaisten tavalla (Joh.6) asetutaan Kristuksen, ehtoollisen asettajan, tuon syömärin ja viininjuojan (Matt. 11:19) yläpuolelle. Kristuksen verestä lähtee väkevä voima myös viinanhimoa vastaan. Uskommeko senkin? Voiko kristitty uskoa, jos hänelle ei koskaan opeteta sakramentin armorikkaita salaisuuksia?

Entä sitten vahvat lääkkeet, joiden kanssa ei pitäisi lainkaan ottaa alkoholia; onko sakramentti ihmistä vai ihminen sakramenttia varten? Tässäkin asiassa sakramentti on väärin syytettyjen penkillä. Rovaniemen kirkkoherra Aatu Laitinen (1853-1923) kirjoitti kuolinvirressään ihanasti: ”Jo heikoinkin silmäys ristille minun sieluni terveeksi saattaa ... Niin kirkkaat verensä pisarat hän henkeni turvaksi antaa ...” Eihän ehtoollisvieras juo kalkkia tyhjäksi. Jos silmäyskin riittää, riittää toki pisarakin.

8. Lopuksi

Olen halunnut esitellä v:n 1694 käsikirjaa ja v:n 1701 virsikirjaa, joiden mukaan edelleen vietämme Länsi-Suomessa luterilaisen puhdasoppisuuden messua. Toivon, että tuon aarteen syvällisempi tunteminen vapauttaa meidät yhä suurempaan intoon, iloon ja kiitollisuuteen siitä kallisarvoisesta perinnöstä, jonka aarteen Jumala on tutkimattomassa viisaudessaan säilyttänyt Pohjan perien länsirannikolla. Se perintö on saapunut kaukaa menneisyydestä ja on edelleen täynnä voimaa nykyhetkessä ja vielä tulevaisuuttakin varten.