![]() |
Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys ry |
![]() Vanhan käsikirjan suomalainen messuAnssi Simojoki
|
Rooman messu Keskiajalla | Lutherin messun kaava v. 1523 |
1. Johdanto (Introitus) | 1. Johdanto (Introitus) |
2. ”Kyrie eleison – Herra armahda” | 2. ”Kyrie eleison” |
3.”Kunnia Jumalalle” – Gloria | 3. ”Gloria” |
4. Yksi kollehtarukous | 4. Kollehtarukoukset |
5. Epistola | 5. Epistola |
6. Graduaali | 6. Graduaali |
7. Sekvenssi-hymnejä | 7. Sekvenssi-hymni |
8. Evankeliumi/Saarna | 8. Evankeliumi (suitsutus mahdollinen) |
9. Nikaian uskontunnustus | 9. Nikaian uskontunnustus |
10. Uhrivirsi ja hiljainen rukous | 10. Saarna |
11. Ehtoollisosa (”Actio sacramentalis”) | 11. Ehtoollisosa (”Actio sacramentalis”) |
a. Vuorotervehdys ja prefaatiorukous | a. Vuorotervehdys ja prefaatiorukous |
b. ”Pyhä hymni” | b. Ehtoollisen asetussanat resitoituina |
c. Messukaanon: erilaisia rukouksia polvistumisineen ja ristinmerkkeineen, lopussa asetussanat. | c. ”Pyhä” –hymni, jonka aikana ruumis ja veri kohotetaan (elevaatio) |
d. Herran rukous | d. Herran rukous |
e. Herran rauha (”Pax”) | e. Herran rauha (”Pax”) |
f. ”Jumalan Karitsa” (”Agnus Dei”) | f. ”Jumalan Karitsa” (”Agnus Dei”) |
g. Ehtoollisen vastaanottaminen (”Communio”) | g. Ehtoollisen vastaanottaminen (”Communio”) |
h. ”Kiittäkäämme ...” (”Benedicamus”) | h. Ehtoollisen kiitosrukous. |
i. Lähettäminen. Diakoni lausuu: ”Ite, missa est” (”Menkää, messu on toimitettu”). Seurakunta: ”Deo gratias” (”Kiitos Jumalan”) | i. Herran siunaus. |
Kuten nopeasti voi havaita, vanhan virsikirjan suomalainen messu seuraa varsin tarkkaan Lutherin messun kaavaa. Se on äärimmäisen selkeä, koska se keskittyy evankeliumin saarnaan sekä Alttarin sakramentin suureen salaisuuteen: Kristuksen todelliseen, ruumiilliseen läsnäoloon. Kun asetussanat on ääneen luettu, seurakunta nousee veisaamaan taivaallisen ”Pyhä”-hymnin (Jes. 6) näin kerubien ja serafien kanssa tervehtien Kristusta, Herraamme Sebaotia, joka on ruumiillisesti saapunut keskellemme. Tätä Lutherin selkeää keskittymistä ehtoollisen asetussanoihin ja Kristuksen ruumiilliseen läsnäoloon ei ole monestikaan ymmärretty. Yhä uudelleen liturgian harrastajat ovat lisänneet erilaisia rukouksia ja eleitä pääasian eteen ja taakse sekä myös irroittaneet ”Pyhä” –hymnin sen uskonopillisesta kiinnekohdasta, ehtoollisen asetussanoista tehden siitä valmistavan tervehdyksen. Näin se suorastaan järkyttävä todellisuus, jota ”Pyhä”-hymni asetussanojen jälkeen osoittaa, peittyy uudelleen liturgisen rönsýilyn varjoon. Järkyttävä, totta tosiaan: Kristus, Jumala ja ihminen, taivaan sotajoukkojen Herra Sebaot on nyt ruumiillisesti seurakuntansa keskellä ja kanssa Alttarin sakramentissa! Kuinka usein olemme sitä ajatelleet veisatessamme ”Pyhä”-hymniä vanhan käsikirjan messussa? Kuinka paljon lohdutusta ja voimaa sen oikea ymmärtäminen voisikin meille antaa!
Herran pyhän ehtoollisen sakramentin viettäminen ei ole vain piste jumalanpalveluksessa, vaan se on liturginen kokonaisuus, jonka latinankielinen nimi ”actio sacramentalis” tarkoittaa sakramentin toimittamista. Olen erottanut sen katkoviivoilla messun kokonaisuudesta edelläolevassa taulukossa. Alkukirkossa kasteoppilaat ja muut, joita ei ollut kastettu, lähetettiin sen edellä pois, ja ovet suljettiin. Lutherin opetuksen mukaan siellä, missä ehtoollisosaa ei oikein toimiteta, siellä ei ole sakramenttiakaan.
Pyhän sakramentin tekee Kristuksen sana. Sitä ei tee kokoontuneen seurakunnan eikä sen yksityisten jäsenien usko, kuten anglikaanikirkko virallisesti opettaa. Usko sensijaan vastaanottaa sen, minkä Kristuksen sana luo.
Sakramentin saa toimittaa vain apostoliseen saarnavirkaan vihitty pappismies. Koska Alttarin sakramentti ei ole välttämätön autuudelle toisin kuin kaste ja synninpäästö, siihen ei sovelleta hätäoikeutta. Ehtoollisen toimittamiseen ei ole olemassa mitään ”hätätilavirkaa”. Siihen pätee ainoastaan kirkon säännönmukainen eli kanoninen järjestys. Kasteen saa toimittaa ja synninpäästön saa julistaa hätätilassa jokainen kristitty. Herran pyhän ehtoollisen sakramentin toimittajan on oltava saarnavirkaan vihitty pappismies. Lutherin ja Tunnustuskirjojen opetus on aivan selvä.
Toisin kuin opetetaan ja toimitaan Rooman kirkossa tai anglikaanikirkossa, luterilainen oppi ei tunne erotusta ehtoollisaineiden pyhittämisen (”konsekraatio”) ja sakramentin jakamisen (”distribuutio”) välillä. Pappisviran tehtävänä on sekä pyhittää ehtoollisaineet, leipä ja viini, Kristuksen asetussanoilla, että jakaa ne ehtoollisvieraille. Rooman ja anglikaanikirkon opetus pyhittämisen ja jakamisen erosta nousee Rooman kirkon ns. transsubstantiaatioopista, opista ehtoollisaineiden muuttumisesta aineensakin puolesta lihaksi ja vereksi, jonka IV Lateraanikonsiili vahvisti Roomassa v. 1215. Anglikaanikirkolla ei tätä oppia ole, mutta se seuraa Rooman liturgista linjaa. Pappisviran tehtävänä on Rooman kirkossa suorittaa messuuhrin toimittamisessa tämä muuttumisihme. Roomalainen pappi toistaa kirkkonsa opetuksen mukaan messussa Kristuksen uhrin toimien siinä hetkessä Kristuksen kumppanina. Sen jälkeen jakamiseen voivat osallistua periaatteessa muutkin, esim. diakonit. Luterilaiset Tunnustuskirjat sen sijaan hylkäävät jyrkästi ajatuksen messusta uhrina ja opettavat sakramentin toimittamisen jakamattomuutta: Pappisvirka sekä pyhittää ehtoollisaineet, että jakaa ne kristityille. Niinpä Augsburgin tunnustuksessa v:lta 1530 sanotaan, ettää saarnavirka on ”evankeliumin opettamisen ja sakramentin toimittamisen tai sakramentin jakamisen virka” CA 5). ”... kirkossa ei kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsua” (CA 14). Tämä kutsuttuna oleminen (”rite vocatus”) ei ole vähempi kuin pappisvihkimys (”ordinaatio”). Augsburgin tunnustuksen opinkohdassa 24 sanotaan yhtäpitävästi, että messu on sakramentin ojentamista, jakamista, vastaanottamista. Mitään eroa ei siis ole ehtoollisaineiden pyhittämisen ja sakramentin jakamisen välissä. Toisin kuin Zwinglillä ja Melanchthonilla, jotka tekivät eron sakramentin toimittamisen ja käytön välillä, Lutherilla sekä sakramentin toimittaminen, että sen käyttö (”actio, usus”) ovat yksi ja sama asia. Olen halunnut esittää tämän asian perusteellisesti, koska nimenomaan anglikaanisuuden vaikutuksesta Suomessakin on laajalti omaksuttu Rooman ja Canterburyn jako konsekraatioon ja distribuutioon. Sen seurauksena ja ripauksella demokratiaa on nopeasti yleistynyt se epäluterilaisen opin mukainen käytäntö, että ehtoollisen jakamisessa käytetään maallikkoavustajia, ei kuitenkaan vanhan käsikirjan mukaisissa ehtoollisjumalanpalveluksissa.
Koska meidän uskomme ei tee ehtoollisaineista sakramenttia vaan sen saa aikaan Kristuksen oma sana, on Kristuksen asetussanat lausuttava ääneen uudelleen aina, kun leipää tai viiniä joudutaan lisäämään astioihin ehtoollisenvieton aikana. Muuten kristityt saavat vain leipää ja viiniä. Luther oli tässä ns. jälkikonsekraation asiassa ehdoton. Tiedämme hänen opetuksensa hyvinkin tarkkaan. Lutherin kuoleman jälkeen ja ennen Yksimielisyyden ohjetta v. 1577 käytiin jälkikonsekraatiosta selventäviä kiistoja Lyypekissä ja Rostockissa.
Messun toimittajan on myös tunnettava seurakuntansa hyvin ja valmistauduttava tehtäväänsä huolellisesti, niin että ehtoollisaineita on riittävästi. Ehtoollisenvieton aikana on papin seurattava ehtoollisvieraiden määrää niin, ettei liian suuria määriä sakramenttia jää ehtoollisenvieton jälkeen. Kohtuullisen pienen määrän leipää ja viiniä voivat papit nauttia lopussa. Miksi tällainen huoli? Siksi, että sakramentti pysyy sakramenttina eikä taas ilman aikojaan muutu leiväksi ja viiniksi. Meidänkin kirkossamme on sitkeästi elänyt se Zwingliltä ja Melanchthonilta löytyvä ja Lutherille aivan vieras ajatus, jota kutsutaan ”nihil habet” –säännöksi, nimittäin, ettei sakramentti ole sakramentti käytön ulkopuolella (”extra usum”). Luther opetti aivan ehdottomasti sitä, ettei pyhittämättömiä aineita ja pyhitettyä sakramenttia saanut sekoittaa toistensa kanssa. Hän ojensi tässä asiassa v. 1543 syntymäkaupungissaan Eislebenissä pahennusta herättänyttä nuorta pastoria Simon Wolferinusta, jonka ajatukset kävivät enempi Zwinglin ja Melanchthonin kuin Lutherin mukaan. Oikeaa sakramenttia ei siis ole ilman oikeaa sakramentin toimittamista ja jakamista. Toisaalta, oikein toimitettu sakramentti pysyy sakramenttina toimittamisen jälkeenkin. Siksi sitä on kohdeltava asianmukaisesti, mieluimmin siten, että sakramentin toimittajat nauttivat jäljellä olevan sakramentiksi muuttuneen leivän ja viinin, ja astiat kuivataan huolellisesti.
Augsburgin tunnustus lausuu, ettei luterilaisten joukossa ketään lasketa ehtoolliselle ilman rippiä. Aina, kun ihminen astuu Jumalan kasvojen eteen, hänellä on syntejä tunnustettavana ja synninpäästö uskottavana. Onhan Alttarin sakramentti syntien anteeksisaamiseksi asetettu.
Ripin ja sakramentin keskinäinen yhteys johtuu kristityn pelastusvarmuuden välttämättömyydestä. Messusta kotiin palaavan kristityn täytyy olla varma syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisesta autuudestaan. Tässä asiassa luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Rooman ero ammotti syvänä juopana. Rooman kirkon opetuksen mukaan vain ne synnit voidaan uskoa anteeksi, jotka on ripissä nimeltä mainiten tunnustettu. Tämän lisäksi vaadittiin hyvitystekoja synninpäästön jälkeen. Hyvitysteot määrää rippiisä tunnustetun synnin vakavuuden mukaan. Ne vaihtelevat tietyistä määristä rukouksia pitkiin, vaivalloisiin pyhiinvaelluksiin. Jos hyvitysteot jäävät puuttumaan, kristityllä on ennen Paratiisia edessään kuumat paikat Kiirastulessa. Kiirastulen tarkoitus on Rooman kirkon opin mukaan puhdistaa, ei tuomita kuten helvetin iankaikkiset liekit. Kiirastulen ongelmana on vain se, ettei sitä löydy Raamatusta. Rooman opetus tekee anteeksantamuksesta ehdollisen. Pelastusvarmuuden Rooman kirkko ehdottomasti kieltää.
Meillä on Rooman ehdollisen anteeksiantamuksen lisäksi vaikuttanut ja edelleenkin vaikuttaa myös luterilaisuuden vastainen puritaaninen protestanttinen perinne, jossa papin ja sielunhoitajan suurin huoli on lähinnä se, ettei syntejään katuva vain mitenkään pääsisi ”armonvarkaana” liian helpolla kiipelistä. Synnintunnon pitää olla riittävän raskas, katumuskamppailut käyty. Nöyryytysten ja rangaistusten pitää olla tarpeeksi ankaria, hyvitysten tuntuvia. Anteeksisaanut ei myöskään saa koskaan unohtaa lankeemuksiaan, niin anteeksiannettuja kuin niiden periaatteessa pitäisi ollakin. Jos rikkonut ja langennut näyttää pääsevän liian helpolla, on papin, sielunhoitajan tai muuten asiasta kiinnostuneen lähimmäisen aina sopivasti muistutettava menneistä ylitsekäymisistä palauttakseen rikkoneen takaisin hänelle kuuluvalle alhaiselle paikalleen. Siitä meillä on Raamatussa esimerkkinä tuhlaajapojan kiukkuinen vanhempi veli (Luuk. 15:25-32).
Luterilainen opetus ripistä on kokonaan toisenlainen. Se on armorikas, selkeä ja yksinkertainen. Kaikki kristityt ovat aina sodassa syntiä vastaan, eivät vain joskus elämässään. Sodassa saadaan osumia, haavoitutaan, langetaan mutta sitä varten, että haavoitetut taas sidotaan, parannetaan, ja langenneet voivat nousta, kokoontua Karitsan lipun ympärille ja jatkaa Kristuksen seuraamista. Syntejä tunnustaessa ei ole välttämätöntä luetella kaikkia elämänsä syntejä, sillä sellainen on Raamatun mukaan aivan mahdotonta. Tunnolla olevat ja ripissä tunnustetut synnit saavat anteeksiantamuksen kaikille muillekin synneille ja rikoksille, tutuille ja tuntemattomille.
Ripissä on uskon kannalta vain kaksi kohtaa: synnintunnustus ja synninpäästön uskominen. Rakkauden puolesta anteeksisaanut on vapaa pyytämään lähimmäiseltään anteeksi ja hyvittämään rikkomustensa seurauksia tuntonsa mukaisesti. Korostan, että nämä asiat ovat Pyhän Hengen vaikuttamaan rakkauteen ja kristityn vapauteen kuuluvia asioita. Hyvityksien ja rangaistusten oppia ei luterilaisuudessa siis ole. Riittävä synnin rangaistus on katuvan sydämen hätä ja omantunnon tuska, jonka Pyhä Henki vaikuttaa. Jos maallista lakia on rikottu, tuomioistuimet huolehtivat omalta osaltaan oikeuden jakamisesta. Synninpäästö, jonka pappi tai hätätilassa kuka tahansa kristitty julistaa, päättää kaiken riidan Jumalan ja syntisen välillä. Siksi anteeksiantamusta seuraa ehdoton vaikeneminen tunnustetuista synneistä. Rippiisä ei ole poliisi eikä viranomaisten ilmiantaja. Rippisalaisuuden paljastaminen on paitsi raskas synti, myös rikos yleisen lain mukaan. Kun sovinnon tehnyt Jumala vaikenee, mikä on ihminen enää puhumaan paitsi sellainen kiukuttelija, kuin oli Siimei Geeran poika, joka katkeruudessaan kirosi Absalomin ahdistamaa kunigas Daavidia, uhkasi häntä Jumalan tuomiolla ja sai aikanaan ansaitsemansa lopun (2 Sam. 16:5-14; 1 Kun. 2: 36-46).
Kristuksen huolena on se, voiko syntinsä tunteva ihminen varmasti uskoa anteeksiantamuksen ja autuutensa vastoin tuomion tuntoa ja Saatanan hirmuisia syytöksiä. Daavid tiesi, että jos Herra jatkuvasti soimaisi syntiä, kukaan ei voisi pysyä (ps.130:3). Herra ei kuitenkaan pidä mielessänsä anteeksiantamaansa syntiä, vaan hän on anteeksiantamuksen, armon ja runsaan lunastuksen majesteetti (ps. 130:4.7). Siksi kirkossa on oikein opetettava ripin ja ehdottoman synninpäästön voimaa, joka on vapaa hyvitystekojen ja rangaistusten ihmissäännöistä. Jokaisen ehtoolliselle käyvän on oltava varma syntien anteeksiantamuksesta. Siksi tarvitaan messua edeltävä rippi. Se voi olla yksityinen, mutta sen on aina oltava myös yleinen. Ne, joille yleisessä ripissä on julistettu synninpäästö, jotka ovat sen uskossa ottaneet vastaan, ovat mahdollisia ehtoollisvieraita, eivät hyvyytensä määrän vaan anteeksiantamuksen suuruuden tähden.
On erilaisia tapoja järjestää Augsburgin tunnustuksen edellyttämä rippi ennen messua. Entisaikaan käytiin pappilassa etukäteen rippikirjoituksella. Se oli lähinnä ehtoolliselle ilmoittautumista. Yleinen rippi voidaan järjestää joko eri päivänä tai, mikä on parasta, messua ennen. Länsi-Suomen kirkoissa esim. Laitilassa oli vielä 2. maailmansodan jälkeen tapana, että ehtoollisvieraat menivät ripin ajaksi kirkon kuoriin polvilleen. Tätä tapaa vielä vähän seurataan vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa. Tällä tavoin ripille tulevat osoittavat, että yhteinen synnintunnustus on myös heidän synnintunnustuksensa ja yhteisesti julistettu synninpäästö heidän synninpäästönsä. Itse olen Etelä-Afrikassa ollut mukana vanhaa, puhdasoppista saksalaista tapaa noudattaneissa jumalanpalveluksissa. Sunnuntaiaamuna on yleinen rippi, johon kaikkien ehtoolliselle tulevien on osallistuttava. Tiiviin rippisaarnan ja yhteisen synnintunnustuksen jälkeen seurakuntalaiset menevät eteen ja kumartuvat alttarikaiteelle. Siellä pastori antaa kullekin omakohtaisen synninpäästön. Yleisen ripin jälkeen on n. puolen tunnin tauko, jonka jälkeen alkaa itse messu.
Kun rukoilevaisten parissa on nyttemmin keskusteltu vanhan käsikirjan messun alussa ns. kaksoisripistä, tällainen tausta auttaa ymmärtämään, miksi on erikseen yleisen ripin kaava ja miksi seurataan jumalanpalveluksen alussa yhteisen synnintunnustuksen ja synninpäästön kaavaa. Yleinen rippi valmistaa Herran pyhän ehtoollisen sakramentille. Luterilainen jumalanpalvelus alkaa aina synnintunnustuksella ja synninpäästöllä . Eiväthän kaikki seurakuntalaiset aina osallistu Alttarin sakramentille.
On myös olemassa joukko erityiskysymyksiä, joihin lopuksi lyhyesti kajoan. Ennen sitä toistan kuitenkin Lutherin vakavan ajatuksen, ettei sakramentista saa tehdä tarpeettomia kysymyksiä, joihin ei ole Jumalan sanan vastausta. Sellaiset kysymykset ovat lähtökohtansa puolesta vääriä ja saattavat helposti muuttua jopa Jumalan pilkkaamiseksi. Maailmankuulun luterilaisen oppineen Hermann Sassen (1895-1976) ajatusta lainatakseni: ”On vältettävä väärää filosofista selitystä sellaisen ihmeen kohdalla, joka ei avaudu yhdellekään ihmisyritykselle selittää tai kuvata sitä.”
7.1. Lasten ehtoollinen: Ehtoollisen sakramentti edellyttää vastaanottajaltaan tietoa ja kykyä erottaa Kristuksen ruumiin syöminen ja veren juominen kaikesta muusta syömisestä ja juomisesta taivaan alla. Ripin ja ehtoollisen kiinteä yhteys vahvistaa sen vaatimuksen vakavuutta, jonka apostoli Paavali lausuu itsensä koettelemisesta 1 Kor. 11:26-32. Siitä syystä kirkossa on voimassa virallinen alttarin sakramentille valmistava konfirmaatioopetus. Konfirmaatio laskee kirkon nimessä alttarin sakramentille. Lasten ehtoollista on perusteltu Idän ortodoksikirkon käytännöllä ja viittauksilla varhaisen kirkon historiaan. Luterilainen uskonpuhdistus tunsi hyvin kirkon ja opin historian. Tuntemuksensa eikä tietämättömyytensä perusteella se vahvisti joitakin varhaisen kirkon opetuksia ja vastaavasti hylkäsi monia. Jan Husin roviolla polttamisen jälkeen v. 1415 syttyneessä ankarassa sodassa eräät Husin böömiläiset seuraajat puolustivat ja vaativat lasten päästämistä ehtoolliselle. Kapinallisten päävaatimus oli sakramentin saaminen kummassakin muodossa. Siitä nimitys ”utrakvistit” (”sub utraque specie”). Heidän sotalipussaankin oli ehtoollismaljan eli kalkin (latinaksi: ”calix”) kuva. Luther ja luterilainen oppi hylkäävät lasten ehtoollisen Raamatun opetuksen vuoksi. Pieni lapsi on kasteessa saanut koko pelastuksen. Kastetun tie Alttarin sakramentin osallisuuteen kulkee ripin kautta. Kokonaan toinen asia on, pitääkö rippikoulu käydä vasta 15 vuoden iässä vai voiko sen tehdä jo aikaisemmin. Monet syyt puhuvat sen puolesta.
7.2. Yhteismalja vai erillispikarit: Tuberkuloosin kansantauti edesauttoi voimakkaasti erillispikarien hankkimista seurakuntiin, sittemmin myös hygienian vaatimustason yleinen nousu. Tänään erillispikarien käyttämistä perustellaan paljon AIDS-epidemialla. Järkeisuskoinen ajatus kulkee suunnilleen seuraavia polkuja: ”Tottakai sakramentti on pyhä, mutta on otettava huomioon tämän elämän tosiasiat. Sakramentti on hengellinen, tauti maallinen.”
Asia on Raamatussa selvä. On yksi siunattu malja, josta juodaan (1 Kor. 10:16). Siunatuksi tuon maljan tekee asetussanojen lukeminen. Kun kysellään, onko turvallista juoda Raamatun mukaisesti yhteisestä maljasta, tulee koetella itseään siinä mielessä, kuin apostoli Paavali opettaa, onko tämä syöminen ja juominen todellakin aivan muuta syömistä ja juomista kuin kaikki muu ateriointi maan päällä. Sitä se todella onkin. Emme juo yhteisestä kalkista enää pelkästään viiniä vaan Kristuksen veren viinissä, viinin kanssa ja viinin alla. Uskomme mukaan ”Jeeus on elämän Herra ja pää”. Alttarin sakramentissa on aina mukana myös ruumiin tervehtymisen mahdollisuus, koska se ruokkii meidän uuden ihmisemme ylösnousemuselämää. Siksi Kristus ei sakramentilla sairastuta ketään. Päinvastoin, hän tekee ensin autuaaksi, sitten tahtonsa mitan mukaan myös terveeksi. Kun juomme yhteisestä maljasta, muistakaamme, että juomme Kristusta, joka on jo tallannut synnin, kuoleman, Perkeleen ja syntiinlankeemuksen kaiken kirouksen jalkojensa alle. Hänen verensä ei ole vaarallinen vaan ihana, autuaaksi ja eläväksi tekevä koko uuden ihmisen lääke. ”Sillä joka syö taikka juo kelvottomasti, hän syö ja juo tuomion itsellensä, ettei hän Herran ruumista eroita. Sentähden on myös monta heikkoa ja sairasta teidän seassanne, ja moni makaa” (1 Kor. 11:29-30).
Henkilökohtaisesti tiedän juoneeni vuodesta toiseen tuberkuloosia ja AIDSia sairastaneiden kanssa samasta maljasta, jopa aina viimeisenä tyhjentäen yhteismaljan. Jos jonkun pitäisi sairastua yhteismaljasta niin pitäisi toki minun kuten niin monen muunkin luterilaisen papin. Me olemme kuitenkin juoneet lääkettä, emme myrkkyä. Emme ole juoneet taudin vaan siunauksen maljasta.
7.3. Viiniä vai jotakin muuta? Kysymys on historian aikana noussut esille niissä maissa, joissa viininviljely ei kylmän tai trooppisen ilmanalan vuoksi ole mahdollinen. Ruotsissa se nousi esiin uskonpuhdistusaikana ns. likvoristisena kiistana. Kun viinin maahantuonti oli ajoittain vaikeuksissa esim. sotien vuoksi, ehtoollisviiniä jatkettiin vedellä (”mixtio”), kunnes monin paikoin käytännössä käytettiin lähinnä vain vettä. Kuningas Eerik XIV halusi selvittää valtiopäivillä, oliko mahdollista korvata viini jollakin muulla juomalla esim. oluella, mehulla tai vedellä. Tässä asiassa Ruotsin arkkipiispa Laurentius Petri (1499-1573) esitti veljensä, Ruotsin uskonpuhdistajan Olavus Petrin (1493-1552) tavoin voimakkaasti luterilaisen opetuksen. Veden kohtuullinen sekoittaminen on ehdonvallan asia, vaikka ei välttämättä kannatettava, kunhan viinin maku selvästi säilyy ehtoollismaljassa. Tosin luterilaiset samanaikaisesti irtisanoutuivat Rooman kirkon Trenton kirkolliskokouksen (1545-1563) opista, joka horjuvilla perusteilla teki sekoittamisen pakolliseksi kiroustuomion uhalla. Luterilainen opetus on selvä: Mikään muu juoma ei tule kysymykseen kuin se, mitä Kristus käytti eli viini. Itse viinin käsite sisältää sen, että se on käynyt ja sisältää alkohoia. Rypälemehu ei ole viiniä.
Näissä asioissa on tärkeä pitää erillään oppi sakramentista ja monet seurakuntaelämässä kohdattavat erilliskysymykset. Laurentius Petri sanoo likvoristisesta riidasta esittämässään tunnustuksessa ja vastalauseessa v. 1563, että valtakunnan viinipula, johon hänen vastustajansa vetosivat, tulee ottaa Jumalan antamana kuormana. Jos viinin saaminen on ajoittain mahdotonta, sen takana on nähtävänä Kaikkivaltiaan, historiaa ohjaavan Jumalan lähettämä koettelemus, joka on kärsivällisesti kestettävä. Samat ongelmat kohdataan joskus tropiikin lämpimissä maissa, samoin kiihkoislamilaisissa valtioissa, joissa ehtoollisviinin saanti on usein kiven alla. Niissä maissa kirkkoviini voidaan saada helpoimmin ulkomaalaisten diplomaattien kautta.
Alkoholitonta mehua on perusteltu myös Suomessa niin yleisellä alkoholismilla: Ehtoollisviini voi mahdollisesti houkutella takaisin juoppouden syövereihin. Siihen on vastattava kysymyksellä: Eikö sakramentti olekaan lääke vaan katala rotanloukku, jossa juustonpalan sijasta on annos viiniä? Kuka virittää meille loukkuja, Kristus vai Perkele? Monien kokemukset alkoholismista ja alkoholisteista puhuvat sen puolesta, että ehtoollisviinin syyllistäminen on lähinnä raivoraittiiden ihmisten ajatus, jolla huomaamatta kapernaumilaisten tavalla (Joh.6) asetutaan Kristuksen, ehtoollisen asettajan, tuon syömärin ja viininjuojan (Matt. 11:19) yläpuolelle. Kristuksen verestä lähtee väkevä voima myös viinanhimoa vastaan. Uskommeko senkin? Voiko kristitty uskoa, jos hänelle ei koskaan opeteta sakramentin armorikkaita salaisuuksia?
Entä sitten vahvat lääkkeet, joiden kanssa ei pitäisi lainkaan ottaa alkoholia; onko sakramentti ihmistä vai ihminen sakramenttia varten? Tässäkin asiassa sakramentti on väärin syytettyjen penkillä. Rovaniemen kirkkoherra Aatu Laitinen (1853-1923) kirjoitti kuolinvirressään ihanasti: ”Jo heikoinkin silmäys ristille minun sieluni terveeksi saattaa ... Niin kirkkaat verensä pisarat hän henkeni turvaksi antaa ...” Eihän ehtoollisvieras juo kalkkia tyhjäksi. Jos silmäyskin riittää, riittää toki pisarakin.
Olen halunnut esitellä v:n 1694 käsikirjaa ja v:n 1701 virsikirjaa, joiden mukaan edelleen vietämme Länsi-Suomessa luterilaisen puhdasoppisuuden messua. Toivon, että tuon aarteen syvällisempi tunteminen vapauttaa meidät yhä suurempaan intoon, iloon ja kiitollisuuteen siitä kallisarvoisesta perinnöstä, jonka aarteen Jumala on tutkimattomassa viisaudessaan säilyttänyt Pohjan perien länsirannikolla. Se perintö on saapunut kaukaa menneisyydestä ja on edelleen täynnä voimaa nykyhetkessä ja vielä tulevaisuuttakin varten.