Vanhan käsikirjan mukainen jumalanpalvelus

Pieni opas


Timo Laato




Kirja on kirjoitettu erityisesti nuorille ja he voivat hankkia kirjan ilmaiseksi. Muille kirja maksaa 9,5 eur. Kirjan voit tilata tilaus-sivun kautta.



Esipuhe
1. Vanhan käsikirjan mukainen jumalanpalveluskaava
2. Jumalanpalvelus: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
3. Jumalanpalvelus: lyhyt selitys
4. Biblian käyttö
5. Vanhan virsikirjan merkitys
6. Kaanaan kielen vaikeus
7. Seurakuntayhteyden tärkeys
8. Arjen jumalanpalvelus
Liite: kysymys kirkon virasta




ESIPUHE

Tämä kirjanen on syntynyt käytännön tarpeesta. Usein minulta kysytään ohjeita ja neuvoja vanhan käsikirjan mukaisen jumalanpalveluksen toimittamiseen. Toisinaan halutaan tietää enemmän vanhan jumalanpalveluskaavan hengellisestä merkityksestä ja sisällöstä. Siksi on parasta koota samojen kansien väliin se tieto ja taito, joka auttaa ymmärtämään syvemmin pyhäpäivän vieton tapoja ja tarkoitusta.

Kirkon nykyinen, uudistettu jumalanpalvelus on joiltain osin aika lailla erilainen vanhaan jumalanpalveluskaavaan verrattuna. Tässä tilanteessa tuntuu entistä tarpeellisemmalta kirjoittaa kirjanen, joka johdattaa lukijoita vanhaan luterilaiseen jumalanpalvelukseen. Heitä ajatellen toivon, että työlläni olisi Vapahtajamme runsas siunaus.

Tarkemman selityksen jumalanpalveluksen raamatullisesta sisällöstä ja merkityksestä löytää ruotsiksi kirjoittamastani teoksesta En liten bok om biblisk liturgi. Se, joka kaipaa lisätietoja, etsiköön niitä siis sen lehdiltä. Tässä kirjasessa keskityn ainoastaan olennaisimpaan ja käsittelen joitain ihan uusia asioita.

Omistan tämän kirjasen rukoilevaisnuorille. Iloitsen siitä, että te olette yhdessä vanhempienne kanssa tai toisten mukana käyneet säännöllisesti ja ahkerasti jumalanpalveluksissa ja seuroissa. Rukoilen, että teidän palava uskonne säilyisi läpi elämänne. Älkää mukautuko tämän maailmanajan mukaan vaan etsikää sitä, mikä on iäti kestävää. Johdattakoon hyvä Jumala teitä ajallisella matkallanne läpi vaivojen ja vaarojen taivaan kotiin.




VANHAN KÄSIKIRJAN MUKAINEN JUMALANPALVELUSKAAVA

Vanhan käsikirjan mukainen jumalanpalvelus aloitetaan yleensä ripillä, joka voidaan pitää jo puoli tuntia ennen jumalanpalvelusta tai mahdollisesti jopa edellisenä iltana. Ripin tehtävänä on valmistaa meitä vastaanottamaan ehtoollinen oikeassa uskossa ja lujasssa luottamuksessa Jumalan armolupauksiin.

Rippi

1. Alkuvirsi
2. Rukous
3. Rippipuhe
4. Synnintunnustus
5. Synninpäästö
6. Kiitosrukous syntien anteeksisaamisesta
7. Isä meidän ja Herran siunaus

Jumalanpalvelus

Varsinainen jumalanpalvelus koostuu kahdesta osasta: sanasta ja ehtoollisesta.

Sanaosa

1. Alkuvirsi
2. Johdanto
3. Synnintunnustus
4. Synninpäästö
5. Herra armahda
S: Herra armahda meidän päällemme, Kristus armahda meidän päällemme, Herra armahda meidän päällemme.
6. Kunnia
P: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa
S: ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!
7. Kolminaisuusvirsi
8. Vuorotervehdys
P: Herra olkoon teidän kanssanne
S: Niin myös sinun henkesi kanssa
9. Ns. eturukous tai kollehtarukous, joka löytyy evankeliumikirjasta jokaisen pyhäpäivän kohdalta (nimitys kollehta johtuu latinan sanasta collecta 'yhteen kootut' ja tarkoitta lyhyttä keskitettyä rukousta).
S: Amen.
10. Epistola
11. Ns. graduaalivirsi (nimi johtuu latinan sanasta gradus 'porrasaskel' ja viittaa kanttorin tapaan seistä virttä veisattaessa niillä portailla, jotka johtivat evankeliumin lukemista varten pystytetylle korokkeelle)
12. Evankeliumi
13. Uskontunnustus
14. Saarnavirsi
15. Saarna
16. Yleinen esirukous saarnan päätteeksi
17. Kolehtivirsi

Ehtoollisosa

18. Vuorotervehdys
P: Herra olkoon teidän kanssanne
S: Niin myös sinun henkesi kanssa
P: Ylöntäkäät sydämenne Jumalan tykö
S: Me ylönnämme sydämemme
P: Kiittäkäämme Jumalata, meidän Herraamme
S: Se on oikeus ja kohtuus
19. Rukous ja ehtollisen asetussanat
Seurakunta veisaa seisaaltaan: "Pyhä, Pyhä, Pyhä Herra Sebaot! Täydet ovat taivaat ja maa sinun herrauttas: Hoosianna korkeudessa! Kiitetty olkoon hän, joka tulee Herran nimeen! Hoosianna korkeudessa!
20. Yhteen ääneen: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme meidän velvollistemme. Ja älä johdata meitä kiusaukseen. Mutta päästä meitä pahasta.
Usein rukouksen loppu lauletaan: Sillä sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.
21. Ns. manaus, jossa opastetaan, kuka on kelvollinen ja kuka kelvoton ehtoollisvieras.
22. Herran rauhan toivotus
P: Herran rauha olkoon teidän kanssanne
S: Niin myös sinun henkesi kanssa
23. Jumalan Karitsa-hymni
"O Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit: armahda meidän päällemme. O Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit: armahda meidän päällemme. O Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit: anna meille rauhasi ja siunauksesi.
24. Ehtoollisen vietto
25. Ehtoollisen aikana seurakunta laulaa sopivia virsiä.
26. Ehtoollisen jälkeen vuorotervehdys:
P: Herra olkoon teidän kanssanne
S: Niin myös sinun henkesi kanssa
27. Kiitosrukous ehtoollisen sakramentista, jonka päätteeksi seurakunta veisaa: Aamen.
28. Vuorotervehdys uudelleen
P: Herra olkoon teidän kanssanne
S: Niin myös sinun henkesi kanssa
P: Kiittäkäämme ja kunnioittakaamme Herraa. Halleluja. Halleluja. Halleluja.
S: Jumalan olkoon kiitos ja kunnia. Halleluja. Halleluja. Halleluja.
29. Herran siunaus
30. Loppuvirsi




JUMALANPALVELUS: ISÄN, POJAN JA PYHÄN HENGEN NIMEEN

Pyhän Kolminaisuuden päivien nimi ja määrä kirkkovuoden aikana todistavat kolminaisuusopin keskeisestä asemasta ja hengellisestä merkityksestä seurakunnan elämässä. Athanasiuksen uskontunnustuksen mukaan ei kukaan saata "autuaaksi tulla" tunnustamatta "yhtä Jumalaa Kolminaisuudessa ja Kolminaisuutta yhdessä Jumaluudessa", mutta "ei kuitenkaan persoonia sekoittaen, eikä jumalallista olemusta eroittaen". Siten esim. oikea, raamatullinen kolminaisuusoppi ei tarkoita, että yksi ja ainoa Jumala ikään kuin käyttäisi kolmea eri rooliasua: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Ei vaan kolminaisuuden jokainen persoona on oma "itsenäinen" persoonansa ja "ei kuitenkaan ole kolme Jumalaa vaan yksi Jumala". Järjelle tämä on sula mahdottomuus, mutta uskolle suuri salaisuus.

Edelleen kirkon jumalanpalveluskaava heijastaa kolminaisuusopin keskeistä asemaa oppikokonaisuudessa. Jumalanpalvelus aloitetaan "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Vastaavalla tavalla se lopetetaan Herran siunauksen myötä. Myös useissa muissa yhteyksissä kolminaisuusoppi nousee esiin. Ainakin seuraavat kohdat voitaisiin mainita:
1) johdanto "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen",
2) laulu "Herra, armahda meidän päällemme, Kristus, armahda meidän päällemme, Herra, armahda meidän päällemme",
3) ylistysvirsi Kolminaisuuden kiitokseksi papin laulaman 'kunnian' jälkeen (mahdollisesti myös muita vastaavia virsiä jumalanpalveluksen aikana),
4) ns. "eturukous" tai kollehtarukous päätetään usein maininnalla pyhästä Kolminaisuudesta,
5) yksittäiset Raamatun tekstit puhuvat toisinaan Jumalan Kolminaisuudesta,
6) uskontunnustus on Kolminaisuuden tunnustamista,
7) monesti saarnan edellä ja/tai saarnan lopussa käytetään Kolminaisuuden tervehdystä tai siunausta, samoin saarnan jälkeen seuraavat rukoukset sisältävät Kolminaisuuden ylistystä,
8) hymni "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Sebaot ..." ehtoollisen yhteyden (myös "O Jumalan Karitsa" toistetaan kolme kertaa, vaikka se on osoitettu yksin Kristukselle),
9) ehtoollisen edellä oleva "manaus" päättyy sydämelliseen rukoushuokaukseen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen puoleen,
10) kiitosrukoukseen Herran ehtoollisesta sisältyy kolmiyhteisen Jumalan kiitos,
11) loppukiitoksen "Halleluja" lauletaan kolmesti,
12) Herran siunauksessa toistuu Herra kolme kertaa, ja se päätetään lopuksi "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen".
Näin kolminaisuusoppi muodostaa "punaisen langan", joka kulkee läpi koko jumalanpalveluksen alusta loppuun saakka.
Jumalanpalveluksen alku "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" liittyy suoraan Jeesuksen kaste- ja lähetyskäskyyn (Matt. 28:18-20). Näin alkaa aina myös kastetoimitus. Silloin ensimmäisen kerran meidän ylitsemme lausuttiin nämä pyhät sanat. Nyt meidät siis toivotetaan tervetulleiksi jumalanpalvelukseen samalla tervehdyksellä. Pääsemme kastettuina kristittyinä uudelleen omistamaan kasteemme lahjat. Jos taas paikkamme kirkossa jää tyhjäksi pelkkää laiskuuttamme tai saamattomuuttamme, rikomme kasteemme liittoa vastaan. Syyttä ei apostoli varoita seuraväkeänsä ankarasti: "Ei antain ylön yhteistä seurakuntaa, niinkuin muutamain tapa on, vaan neuvokaat teitänne keskenänne, ja sitä enemmän kuin te näette sen päivän lähestyvän." (Hebr. 10:25).
Lisäksi jumalanpalveluksen alku liittyy "Isä meidän"-rukouksen pyyntöön: "Pyhitetty olkoon sinun nimesi." Se tapahtuu Vähän Katekismuksen mukaan silloin, kun "Jumalan sana selkeästi ja puhtaasti opetetaan" ja "me sen mukaan jumalisesti elämme". Väärä oppi ja jumalaton meno päinvastoin häpäisevät hänen nimensä. Tästä me toivomme hartaasti varjeltuvamme "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", joka toimii eräänlaisena esirukouksena kokoontuneen seurakunnan puolesta.
Lopuksi jumalanpalveluksen alku liittyy Raamatun opetukseen taistelevan kirkon osaksi tulevasta siunauksesta. Apostoli Pietari kirjoittaa vainotulle kristikansalle: "Autuaat olette te, jos teitä Kristuksen nimen tähden pilkataan; sillä se Henki, joka on kunnian ja Jumalan Henki, lepää teidän päällänne: heiltä hän pilkataan, vaan teiltä hän kunnioitetaan." (1. Piet. 4:14)
Tarkkaa ja huomaa, että jakeessa korostuu ihanasti Jumalan koko kolminaisuus: vaino Pojan nimen tähden, Isän suoma lohdutus, Pyhän Hengen virvoittava läsnäolo. Astuessamme kirkkoon käymme maailman pauhinasta sisälle rauhaan ja lepoon. Meidät haavoille lyödyt ja maahan poljetut kristityt julistetaan autuaiksi. Miten suloiselta kuulostaa korvissamme, että sittenkin - vaikka syntisinä ja parjattuina todistajina - kokoonnumme "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Hänen suojiinsa kätkemme sielumme ylösnousemuksen aamuun asti.




JUMALANPALVELUS: LYHYT SELITYS

Luterilainen jumalanpalvelus sisältää ellipsin lailla kaksi keskipistettä: sanan ja ehtoollisen. Silti siinä on ympyrän lailla vain yksi keskipiste: Kristus. Koko jumalanpalvelus heijastaa kirkkovuoden pääjuhlia: joulun tapahtumat selventävät sen sanaosaa, pääsiäisen tapahtumat sen ehtoollisosaa. Kaikessa on helluntain Pyhä Henki läsnä kirkastamassa kokoontuneelle seurakunnalle Jumalan edessä kelpaavaa vanhurskautta, iankaikkista autuutta hänen armossaan ja armostaan.

A. Sanaosa

Jumalanpalveluksen sana-osa päättyy oikeastaan vasta saarnan jälkeiseen yleiseen esirukoukseen. Se käy läpi joulun tapahtumat sieluamme hoitaen seuraavaan tapaan:

Jumalanpalvelus alkaa synnintunnustuksella. Se kertoo maailman tilasta, meidän omasta syntisestä surkeudestamme pyhänä jouluyönä. Kaikki on mustaa ja synkkää. Synti on pimentänyt ymmärryksemme ja sumentanut mielemme. Kuljemme hengellisesti sokeina epäuskossa, toivottomuudessa ja rakkaudettomuudessa. Emme taida auttaa itse itseämme. Olemme täysin ulkopuolelta annettavan avun varassa. Se meille luvataan. Jeesus on tullut meitä pelastamaan. Hän syntyi tänne meidän vaivaamme. Siksi me synnintunnustuksen ja -päästön jälkeen nousemme veisaamaan enkelikuoron laulua paimenille tuona ihmeellisenä jouluyönä: "Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" (Luuk. 2:14). Kiitämme näin taivaallista Isää hänen Pojastansa, joka Pyhän Hengen kautta syntyi neitsyt Mariasta Vapahtajaksemme. Hän antaa meille syntimme anteeksi. Hän muuttaa pimeytemme valkeudeksi.

Kiitosvirren jälkeen pappi toivottaa kokoontuneelle seurakunnalle Herran siunaavaa läsnäoloa: "Herra olkoon teidän kanssanne." Tämä on Jeesuksen läsnäolon toivotus. Hänen nimensähän on "Jumala (Herra) meidän kanssamme." (Jes. 7:14). Juuri meidän, äsken syntimme tunnustaneiden ja anteeksisaaneiden kanssa! Siksi arimmankaan sielun ei enää tarvitse epäillä synninpäästön omakohtaista omistamista. Jouluna syntynyt Herra on kanssasi lupauksensa mukaan. Hän on sinun. Ota omasi ja pidä omanasi! Vuorotervehdystä seuraavassa rukouksessa koko kirkko pyytää lisää uskoa, kaikkien hengellisten ja ajallistenkin tarpeitten täyttämistä. Eikä hänelle tarvitsee huutaa kuin puolikuurolle. Meidän kanssamme on Herra. Hän kuulee kyllä hiljaisimmankin huokauksen.

Koska Vapahtajaksemme syntynyt Jeesus-lapsi on Johanneksen evankeliumin mukaan "lihaksi tullut Sana" (1:14), seuraa vuorotervehdyksen jälkeen sanan lukemista. Herra on kanssamme juuri sanassa ja sanansa kautta. Hän on kirjoitusten täyttymyksenä keskellämme. Hän on - Lutheria lainatakseni - kapaloituna Vanhan testamentin ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoituksiin, joista erityisesti pyhä evankeliumi kertoo Vapahtajamme suurista, pelastushistoriallisista teoista.

Uskossa vastaanotettu Sana tulee sitten esiin sydämestämme suun tunnustuksena. Niinpä sanan lukemista seuraa uskontunnustus. Se on samalla yhteenveto koko Raamatun sisällöstä. Kirkon Herraksi kuulutetaan julkisesti kolmiyhteinen Jumala, joka on kanssamme uskoessamme hänet juuri sellaiseksi kuin hän on. Näin hän on ollut menneitten kristillisten sukupolvien kanssa. Näin hän on meidän kanssamme yhä edelleen kokoontuessamme yhteiseen jumalanpalvelukseen. Merkkinä tästä on elävä saarna. Siinä lihaksi tullut Sana syntyy aivan tavallisten, supisuomalaisten sanojen kautta uudelleen meidän sydämissämme. Syntymähetkestänsä lähtien hänen kuuluu kasvaa, mutta meidän vähetä. Saarnan pitää siksi aina olla kirkon uskon, uskontunnustuksen, Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten mukainen. Vain silloin Jumalan sanan tähti johtaa meidät kuulijat seimen lapsen luo. Siinä me saamme polvistua hänen eteensä ja Itämaan viisaitten tietäjien tavalla antaa hänelle lahjamme, pienet ja suuremmat kolehtirahamme. Heidän laillaan saamme vielä rukoilla häntä omien ja toisten tarpeitten puolesta yhtyessämme yhteiseen esirukoukseen.

Näin jumalanpalveluksen sana-osa ilmentää ihanasti joulun suurta juhlaa. Itse asiassa se samanaikaisesti liittyy kirkkovuoden "joulupiiriin", adventista loppiaiseen. Synnintunnustuksessa me odotamme kuten adventtina Herran tuloa, armollisen Jumalan ilmestymistä. Synninpäästössä, kiitosvirressä, sanaa kuunnellessamme, sitä uskoessamme ja siitä todistaessamme me osallistumme joulun valtavaan iloon ja riemuun. Kolehtia antaessamme ja yhteiseen esirukoukseen liittyessämme me vietämme loppiaista seuraamalla Itämaan tietäjien jaloa esimerkkiä. Jumalanpalvelus on siten ihmeellinen taivashetki maan päällä, jossa pelastushistoria nykyistyy meille sielun lohdutukseksi ja iankaikkiseksi autuudeksi.

B. Ehtoollisosa

Jumalanpalveluksen sanaosa synnintunnustuksesta yleiseen esirukoukseen käy siis läpi joulun tapahtumia. Jumalanpalveluksen ehtoollisosa puolestaan käsittelee piinaviikon ja pääsiäisen tapahtumia seuraavasti:

Aluksi pappi laulaa "Herra olkoon teidän kanssanne", hän siis toistaa saman rukouksen, jonka hän lauloi synninpäästön ja kiitosvirren jälkeen. Se on jouluna syntyneen Herran läsnäolon laupias toivotus seurakunnalle. Hän on "Jumala (Herra) meidän kanssamme" (Jes. 7:14). Ehtoollisenvietossa tavallaan kertaantuu Jumalan Pojan lihaksitulon ihme. Hän itse tulee jälleen luoksemme syntisten Vapahtajana siunatussa leivässä ja viinissä. Tällaisen autuuden käsittämiseksi meitä seuraavaksi pyydetään "ylentämään sydämemme Jumalan puoleen". Tarkoituksena ei ole ikään kuin uskon siivillä nousta hänen tykönsä jonnekin korkealle ylös pilvien tasalle vaan nauttia hänen läsnäolostaan juuri täällä alhaisuudessa, tässä ja nyt alttarin sakramentin osallisuudessa. Taivas laskeutuu siis maan päälle, kirkon alttarikaiteen sisäpuolelle. Sydämen ylentäminen tarkoittaa pikemminkin kaikkien maallisten ajatusten ja arkisten huolien syrjään panemista, jotta uskossa käsitettäisiin lyhyen ehtoollishetken pitkä iankaikkisuus. Sitten vielä meitä kehotetaan viimeiseksi "kiittämään Jumalaa". Hänelle kuuluu kiitos näistä armon antimista, jotka meille kohta taritaan syntien anteeksiantamiseksi. Kiittäessämme näin Jumalaa me noudatamme itse asiassa Jeesuksen omaa esimerkkiä. Myös hän asettaessaan ehtoollisen "otti leivän/maljan ja kiitti Jumalaa".

Seuraava rukous liittyy sisällöltään edelliseen vuorolauluun. Se on alusta loppuun saakka ylistystä. Vanhastaan ehtoollista on kutsuttu eukaristiaksi, joka tarkoittaa juuri ylistämistä. Siksi syvä kiitos sävyttää alttarin sakramentin viettämistä liturgiassamme. Kurjinkin syntinen saa kiittää siunatun leivän ja viinin osallisuudesta, sillä niissä hänelle lahjoitetaan armo ja autuus uskossa vastaanotettavaksi.

Rukouksen aikana seurakunta nousee veisaamaan ylistystä, joka koostuu kahdesta osasta. Ensimmäinen osa "Pyhä, pyhä pyhä Herra Sebaot, täydet ovat taivaat ja maa sinun herrauttasi" on enkelien veisuu taivaallisen temppelin jumalanpalveluksessa (Jes. 6:3). Toinen osa "Hoosianna korkeudessa, kiitetty olkoon hän, joka tulee Herran nimeen, Hoosianna korkeudessa" on kansanjoukon riemuhuuto Jeesukselle hänen ratsastaessaan aasilla Jerusalemiin palmusunnuntaina. Sinne saavuttuaan hän heti riensi temppeliin puhdistamaan sen jumalanpalvelusta (Matt. 21:1-13). Yhdessä nämä molemmat osat todistavat, että kirkossa, meidän keskellämme vietetään sitä oikeata, taivaallista jumalanpalvelusta, josta kaikki väärä oppi on poistettu.

Temppelin puhdistamisen yhteydessä Jeesus puhui "ruuminsa temppelin" pystyttämisestä kolmessa päivässä. Hän tarkoitti tulevaa ristinkuolemaansa ja ylösnousemustansa (ks. Joh. 2:19-21). Siksi ehtoollisen asetussanat lausutaan tässä yhteydessä (ennen edellistä ylistystä). Juuri niiden voimasta toteutuu Kristuksen ruumiin temppelin pystyttäminen seurakunnan jumalanpalveluksessa. Sinne hän kokoaa omansa. Asetussanojen lukemisen jälkeen voi olla varma, että Herra on tullut näkyvästi keskellemme siunatussa leivässä ja viinissä. Vain hänessä me saatamme palvoa Luojaamme ja Lunastajaamme.

Temppelin puhdistamisen tarkoituksena oli tehdä se uudelleen "rukoushuoneeksi" (Matt. 21:13). Tämän vuoksi seurakunta liittyy seuraavaksi yhteiseen Isä meidän-rukoukseen. Ehtoollisen vieton yhteydessä on erinomaisen sopiva hetki rukoilla, koska silloin ylimmäinen pappimme saapuu luoksemme johtamaan rukoustamme ja itse rukoilemaan puolestamme. Hän läsnäolevana johdattaa varmasti kaiken hyvin, jotta saamme sen, mitä anomme hänen itsensä opettamin sanoin.

Koska ehtoollinen on tarkoitettu uskossa nautittavaksi, on välttämätöntä apostolisen kehotuksen mukaisesti "koetella itseänsä" (1. Kor. 11:28). Itsetutkistelun avuksi pappi lukee ns. manauksen, jossa selvitetään lyhyesti, kuka on kelvollinen ja kelvoton ehtoollisvieras.

Varsinaisen ehtooollisenvieton aluksi pappi veisaa "Herran rauha olkoon teidän kanssanne". Toivotuksellaan hän liittyy pääsiäisen tapahtumaan. Samanlaisella tervehdyksellä ylösnoussut Vapahtaja puhutteli arkoja opetuslapsiansa ilmestyessään heille (Luuk. 24:36, Joh. 20:19, 21, 26). Nyt hän toivottaa seurakunnallensa papin välityksellä samaa, yli ymmärryksen käyvää rauhaa, jotta ei kenenkään tarvitsisi jäädä pahuutensa tähden pelokkaana penkkiinsä istumaan, tulematta ehtoolliselle laisinkaan. Ylösnousseena Vapahtajana hän on jälleen keskellämme aivan kuten silloin maantiellä Emmaukseen taikka suljettujen ovien takana.

Kunnioittaakseen läsnäolevaa Herraansa seurakunta nousee veisaamaan Johannes Kastajan lyhyttä, mutta väkevää saarnaa "O Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit: armahda meidän päällemme." Tässä temppelipalveluksessa ei muita uhreja tarvita. Kristus on se uuden liiton uhri, joka korvaa kaikki vanhan liiton eläinten teurastukset. Hänen täydellinen uhrinsa on kerran ja kertakaikkisesti annettu. Näin Johannes Kastajan pitämä ihmeellinen saarna ennakoi sitä temppelin puhdistusta, jonka Jeesus sitten myöhemmin toimeenpani ja joka nyt sunnuntaisin toteutuu apostolisessa jumalanpalveluksessa. Laulun viimeisessä säkeistössä seurakunta pyytää itselleen vielä uudelleen papin äskeiseen toivotukseen liittyen ylösnousseen Herran lahjoittamaa rauhaa: "... anna meille rauhasi ja siunuksesi."

Itse ehtoollinen välittää meille syntien anteeksiantamuksen ja "missä syntien anteeksiantamus on, siinä on myös elämä ja autuus". Siunatussa leivässä ja viinissä me syömme pääsiäislampaamme, joka Johannes Kastajan todistuksen mukaisesti on Kristus. Hän on virheetön (synnitön) uhrikaritsa (2. Moos. 12:5), jonka veri pelastaa meidät. Hänen autuaallisesta läsnäolostansa osalliseksi pääseminen edellyttää uskoa. Tästä ihmeellisestä armosta me kiitämme Jumalaa ehtoollisen jälkeen lausutussa kiitosrukouksessa. Samalla pyydämme, että me saisimme kerran olla mukana siinä suuressa ehtoollisessa taivaassa.

Lopun vuoroylistys "Kiittäkäämme ja kunnioittakaamme Herraa, Halleluja ..." ja "Jumalan olkoon kiitos ja kunnia, Halleluja ..." liittyy läheisesti edelliseen kiitokseen ehtoollisen sakramentista. Myös Jeesus opetuslapsinensa kiitti ehtoollisen jälkeen (Matt. 26:30 sekä Mark. 14:26). Me seuraamme yhä edelleen heidän esimerkkiänsä. Samalla vuoroylistys toimii tietysti kiitoksena koko jumalanpalveluksesta. Kristus on ollut kanssamme ja siunannut toimituksemme. Hänelle yksin kuuluu siitä kaikesta kunnia.

Astuessaan ylösnousemuksensa jälkeen taivaaseen Herra sitä ennen vielä siunasi opetuslapsensa. Samanaikaisesti hänet nostettiin takaisin kirkkauteensa (Luuk. 24:50-51). Hänen viimeiset sanansa opetuslapsillensa olivat siis armon ja rauhan toivotusta heille. Myös meidät siunataan jumalanpalveluksen päätteeksi Herran siunauksella. Mekin saamme - kohdattuamme hänet ehtollisessa - nyt kotiin lähtiessämme häneltä siunauksen. Opetuslasten lailla palaamme kirkosta arkiseen aherrukseen "suurella ilolla" ja "kiittäen ja kunnioittaen Jumalaa" (Luuk. 24:52-53).




BIBLIAN KÄYTTÖ

Rukoilevaiset käyttävät yhä edelleen yhdessä esim. lestadiolaisten kanssa vanhaa kirkkoraamattua eli Bibliaa. Vanhahtavasta kieliasustaan huolimatta sen käytölle niin vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa kuin myös yksityisessä hartauselämässä löytyy hyvät perusteet. Seuraavassa niistä mielestäni tärkeimpiä:

1) Biblia ei käännösratkaisuissaan seuraa "liberaaliteologien" eksytyksiä, jotka ovat vaikuttaneet myöhempiin käännöksiin entistä enemmän. Vanha käännös pohjautuu pitkälti Martti Lutherin saksannokseen, jonka hän valmisti raskaan ristin alla Pyhää Henkeä avuksi huutaen tarkkaan alkukieliä tutkien. Kirkon lähtökohtana Raamattua käännettäessä kuuluisi näin aina ollakin.

2) Edelleen Biblia sisältää uskonpuhdistajan esipuheet Raamatun teksteihin. Niissä hän kokeneena opettajana ohjaa kunkin kirjan oikeaan ymmärtämiseen. Samaa tarkoitusta palvelevat Biblian monet rekisterit, jotka johdattavat syvälle kristillisen opin käsittämiseen. Niiden avulla kristinopin tuntemus on säilynyt vahvana. Verrattuna useiden uusimpien käännösten loppuun mahdollisesti liitettyihin asiahakemistoihin ero on huomattava.

3) Lisäksi Biblia auttaa lukijaansa elävän uskon ymmärtämiseen eri lukujen selkeillä päällekirjoituksilla. Varsinkin Vanhassa Testamentissa ne hakevat vertaansa. Niissä korostuu läpikotaisin Vanhan Testamentin kristologinen tulkinta. Mooseksen kirjoissa, Psalmeissa ja profeetoissa puhuu Kristus! Hänen kirkkonsa on lukenut Raamattua aina näin. Se tapa periytyy häneltä itseltään, joka kerran selitti kirjoitukset opetuslapsillensa ja avasi heidän silmänsä lukemaan hänen kärsimyksensä ja ylösnousemuksensa suoraan Vanhasta Testamentista. Mikään toinen käännös ei tässä suhteessa ole lähellekään samanvertainen. Jo vuosien 33/38 käännöksessä Vanhan ja Uuden Testamentin välinen yhteys hämärtyi huomattavasti. Vuoden 92 käännöksessä se suorastaan murtui. Voisimme verrata näitä eri käännöksiä siten, että Biblia on kirkas peili, 33/38 käännös himmeä peili ja 92 käännös särkynyt peili.

Mielestäni Bibliassa on siten ainoalla oikealla tavalla ratkaistu aikaamme jäytävä raamattukriisi, joka on jatkunut itse asiassa jo valistuksen järkeisoppineisuudesta saakka. Kristus on Raamatun keskus. Siksi hänen on päästävä puhumaan sanansa kautta meille, ei ainoastaan Uudessa vaan myös Vanhassa Testamentissa. Vasta sitten Jumalan Sana tulee meille siksi, mitä se itsessänsä on, nimittäin Jumalan Sanaa. Tämän kalliin perinnön vaalimisessa ei riitä pelkkä kirjasta kiinni pitäminen. Se täytyy myös avata ja lukea. Muuten vanha sana tulee meille vain kuolleeksi kirjaimeksi, jonka säilytämme jälkipolville hiljaista hautaamista varten. Omasta kokemuksestani viranhoitoni perusteella tiedän tosin, että monet eivät enää ymmärrä vanhahtavaa suomea eivätkä he siksi sitä myöskään innostu paljoa lukemaan. Tämän valitettavan asiantilan pyydän saada jättää meille kaikille esirukouksen aiheeksi.




VANHAN VIRSIKIRJAN MERKITYS

Vanhan käsikirjan mukaisissa jumalanpalveluksissa lauletaan edelleen Vanhaa Virsikirjaa (1701). Sen merkitys on ollut käsittämättömän suuri maassamme. Se sisältää jokseenkin koko siihenastisen suomenkielisen virsirunouden. Sen julkaisemisen myötä suomen kieli on huomattavasti rikastunut ja ottanut lopullisesti paikkansa kehittyvän Euroopan kirjakielten joukossa. Vanhan virsikirjan vaikutukset ulottuvat syvälle ja laajalle suomalaiseen kirjallisuuteen, taiteeseen ja kulttuuriin yleensä. Se on ollut kansamme kasvattaja lähes 200 vuoden ajan eikä sen välittämä siunaus ole lakannut vieläkään. Veisuun välityksellä suomalaiset perusarvot ja -hyveet kuten rehellisyys ja uutteruus ovat iskostuneet kansakunnan tajuntaan. Erityisesti vaaran ja ahdistuksen vuosina Suomen kansa on oppinut laulamaan tuskansa ulos. Vanhat, kauniit koraalisävelmät ja paikoitellen hyvin raju, rohkea sanoitus ovat puhutelleet karskia, mutta helposti haavoittuvaa suomalaista mieltä. Yhä edelleen tarvitaan samanlaista sielunhoidollista otetta nykypäivän harmaassa arjessa. Siksi veisuu kuuluu suomalaiseen sielunmaisemaan erottamattomana osana. Vanhan Virsikirjan merkitystä ei voida tässä yhteydessä yliarvioida.

Silti Vanhan Virsikirjan vaikutusta ei voida tyhjentävästi selittää pelkästään henkisten arvojen puolustajana ja kulttuurillisten elämysten tuottajana. Se on ollut ennen kaikkea kirkon perusteos, joka pitkälti muokkasi ja muovasi luterilaisen kansanhurskauden itsensä näköiseksi. Vaikka suomenkielinen Uusi Testamentti saatiin jo v. 1548 ja koko Raamattu suomen kielellä painettiin v. 1642, eivät ne koskaan kalliin hintansa vuoksi löytäneet tietänsä köyhiin torppiin ja huteriin mäkitupiin. Sitä vastoin monet virret opittiin ulkoa, juhlapäivien rukoukset kävivät vähitellen tutuiksi ja sunnuntaiset saarnatekstit jäivät kuulijoiden mieleen. Lukutaidon kasvaessa Vanha Virsikirja yhdessä siihen liittyneen evankeliumikirjan kanssa sitten myöhemmin myös kului kansan kovissa kourissa. Siksi on oikein ymmärrettynä totta, että tälle kehitykselle ei alkuaan edes suomenkielinen Raamattu sellaisenaan vetänyt vertoja. Se ei yksinkertaisesti - kuten sanottu - levinnyt riittävän laajalle soisten maiden ja tuhansien järvien Suomessa. Sävelen siivet kantoivat kauemmas! Toisaalta on todettava, että Vanhan Virsikirjan myötä juuri raamatullinen oppi veisuun muodossa välittyi kaikkialle. Kirkon paras opettaja oli hengellinen laulu. Siitä tuli kansan kasvattaja evankeliumin totuuteen ja moniin kristillisiin hyveisiin.

Lisäksi Vanha Virsikirja on yhteinen nimittäjä kaikille kirkossamme vaikuttaville vanhoille herätysliikkeille. Ne väkevät herätykset, jotka syntyivät ja vahvistuivat 1700- ja 1800-luvuilla maassamme, ovat saaneet alkunsa sen aikana. Niiden voima nousi veisuun Hengestä. Olipa kyseessä rukoilevaisuus tai lestadiolaisuus, herännäisyys tai evankelisuus - tässä suhteessa ne lyövät kättä toistensa kanssa. Kaikkien niiden kirkollisuus ilmeni luterilaisen opin ohella musiikin ja laulun välityksellä. Siten voi hyvällä syyllä sanoa, että Vanhassa Virsikirjassa on herätyksen makua. Nykyään veisatessamme vanhaa virttä jotain tuosta siunauksesta yhä vielä koskettaa meitä. Suokoon Jumala, että hänen armonsa kunnia näin tulisi ylistetyksi keskuudessamme.




KAANAAN KIELEN VAIKEUS

Kirkossa on opetustarkoituksessa aina käytetty sanontoja ja ilmauksia, jotka poikkeavat "tavallisesta" kielestä. Usein puhutaan Kaanaan kielestä. Vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa tällainen puhe on yleistä. Sen sisäistäminen vaatii hiukan harjoitusta ja ahkeruutta.

Tavan takaa kuulee eri yhteyksissä väitteen, että eivät kirkon perinteiset ilmaisut ja käsitteet ole niinkään ratkaisevia vaan niiden sisältö, eivät siis sanat vaan sanoma. Uutta raamatunkäännöstä valmisteltaessa tällainen ajattelu vakiintui. Siinähän luovuttiin kokonaan pyrkimyksestä kääntää alkukieltä mahdollisimman sanatarkasti. Tavoitteena pidetään sanoman välittämistä "ymmärrettävässä muodossa" kirkosta vieraantuneille ihmisille. Sellaisenaan se on saavuttanut myös monien herätyskristillisten piirien suosion. Toivotaan ja rukoillaan herätystä, kun kansa jälleen käsittää kuulemansa.

Tietyssä mielessä tällaisessa ajattelussa on jotain perää. Tietysti kristillisen julistuksen pitää tavoittaa kuulijansa. Sanoman selkeys on silloin keskeisessä asemassa. Silti itse suhtautuisin kirkon perinteisten ilmaisujen ja käsitteiden muuttamiseen sanoman säilyttämisen toivossa varauksellisesti. Niitä vaihtamalla vaihtuu helposti myös asia - vaikka ei tahtoisikaan. Muutama esimerkki ensin tavallisesta, arkisesta elämästä valaiskoon hiukan yksinkertaistaen, kuinka käyttämämme sanat määräävät, millaisena me todellisuuden koemme ja kerromme eteenpäin.

Monet arkielämän tapahtumat tuntuvat meistä aivan vastakkaisilta, jos niitä tarkastellaan tarkoituksellisesti eri näkökulmista. Jos joku menestyy hyvin esimerkiksi työssänsä, hän on toisten mielestä joko "nousukas" tai "pyrkyri", toisten mielestä lahjakas. Jos joku suorittaa saamansa tehtävät aikaansa ja vaivaansa säästämättä, hän on toisten mielestä melkoisen hidas ja tehoton, toisten mielestä varsin tunnollinen ja huolellinen. Jos joku kieltäytyy käyttämästä virkaansa tai asemaansa kolleegansa omien etujen ajamiseen tai puolustamiseen, hän toisten mielestä tekee kiusaa, toisten mielestä hän tahtoo oikeudenmukaisuutta. Jos joku ei suostu uudelleenjärjestelyihin, hän toisten mielestä harjoittaa valtataistelua, toisten mielestä hän noudattaa kohtuutta ja suorittaa velvollisuutensa. Jos joku taas vaikkapa esitelmöi pitkään, hän on toisten mielestä lavertelija, toisten mielestä asiantuntija jne. jne. jne. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Edelliset osoittavat joka tapauksessa, että meidän kokemamme todellisuus muuttuu kuvauksen myötä. Käyttämämme sanat muuttavat havaitsemamme todellisuuden jopa täysin vastakkaiseksi. Arvata saattaa, minkälaista hämmennysta tästä aiheutuu arjen keskellä, miksei myös seurakunnassa.

Sama vaara vaanii, jos kirkon julistuksessa perinteiset ilmaisut ja käsitteet (kielen yleisestä kehittymisestä ei nyt ole puhe) korvataan muitta mutkitta uusilla ja muka paremmilla sanoilla. Helposti siinä "lapsi menee pesuveden mukana". Havaitsemamme todellisuus muuttuu. Synnistä tulee heikkoutta tai erhettä, susipareista avoliitossa eläviä, pyhäpäivän rikkomisesta vapaapäivän harrastuksia, sikiön murhaamisesta abortti, "hyödyttömän" vanhuksen tappamisesta eutanasia (irvokkaasti "kaunis, hyvä kuolema"), viinan perkeleestä päihdeongelma, taivaan Isästä ihmiskunnan äiti, Jumalasta kaiken olevaisen perimmäinen syy. Jokainen tajuaa, kuinka toisenlaiselta todellisuus näyttää eri sanojen valossa. Sanoja vaihtamalla paha, ruma maailma saadaan näyttämään hyvältä ja kauniilta tai ainakin riittävän hyvältä ja kauniilta. Harvapa kokee enää todellista tarvetta tehdä parannusta heikkoudesta, avoliitosta, vapaapäivän harrastuksista, abortista, eutanasiasta, päihdeongelmasta tai jostain muusta vastaavasta. Näiden käsittelyyn riittää yleensä yhteiskunnan järjestämä henkinen tuki ja sosiaalinen apu. Parannuksen halu syntyy vasta sitten, kun synnille annetaan sen oikea nimi ja synninharjoittaja asetetaan elävän, kaikkivaltiaan Jumalan eteen, joka tuomitsee "henkilöön katsomatta" lahjomattomasti mutta antaa armonsa lahjaksi uskon kautta ainosyntyisen Poikansa vuodattaman kalliin sovitusveren tähden.

Kuka siis lopulta takaa, että kristilliset käsitteet (esim. vanhurskauttaminen, parannus, liha, herätys, uudestisyntyminen, perisynti) korvaamalla itse asia säilyy samana? Sanoilla me pyrimme ottamaan todellisuuden haltuumme, yritämme muovata sitä halumme mukaiseksi. Mutta jos keksimämme sanat eivät lainkaan - tai vain vähässä määrin - vastaa todellisuutta, silloin me elämme järkemme rakentamassa valhemaailmassa, kuvitelmiemme haavemaassa. Pelkään, että uusilla sanoilla kikkailu johtuu ihmisen ehkä tiedostamattomasta syvästä vastahakoisuudesta raamatullista ilmoitusta kohtaan ja johtaa hänet yhä kauemmas luopumukseen. Todellisuuteen herääminen tapahtuu palaamalla takaisin siihen maailmaan, jota perinteinen kristillinen kielenkäyttö kuvaa osuvasti synnin, kuoleman ja perkeleen maailmaksi ja jossa Jumalan armo on ilmestynyt kaikille autuudeksi uskossa nautittavaksi.

Koska pappisvirka on nimenomaan sananpalvelijan virka ja papin käyttämä arvovalta yksinomaan Jumalan sanan arvovaltaa, pitäisi entistä tarkemmin huolehtia, millaisesta sanasta loppujen lopuksi on kysymys. Raamatun kieli ei ole noin vain "suit sait sukkelaan" vaihdettavissa ja muutettavissa. Sen myötä menetetään samalla myös jotain mahdollisuudesta kohdata tämä syntiinlankeemuksessa kirottu maailma rehellisesti. Siksi käyttämillämme sanoilla on merkitystä. Ne saattavat pahimmillaan siirtää meidät sellaiseen todellisuuteen, joka ei enää tarvitsekaan armoa ja anteeksiantamusta Jeesuksen veressä. Silloin niistä on muodostunut suorastaan herätyksen este. Jos siis mahdollisia maailmoja olisi vaikka kuinka monta, papiston on pysyttävä tässä maailmassa julistamassa armon evankeliumia.

Lisäksi nykyään valtaa alaa ehkä hiukan yllättäen jopa uuslukutaidottomuus. Peruskoulun käyvistä jotkut eivät koskaan opi lukemaan. Osa oppii lukemaan vain auttavasti. Kyky ymmärtää luettua heikkenee pikku hiljaa. Tulevaisuuden suunta näkyy selvästi jo kirkon piirissä. Kristillisen tiedon ja tietämyksen ohentuessa käy entistä vaikeammaksi erottaa oikea ja väärä julistus, pohtia autuuden asioita omakohtaisesti, syventyä vanhaluterilaiseen kirjallisuuteen tai ylipäänsä sisäistää sen kohtikäyvä julistus. Erilaisten opintojeni välityksellä olen törmännyt siihen käsittämättömään tietämättömyyteen kristinuskon perusteista, joka vallitsee maamme sivistyneistön parissa ja monissa oppikirjoissa. Tietokirjojen Finlandia-palkinnon saajaksi oli taannoin ehdolla teos, jonka teoriat kristinuskon synnystä ja kasvusta herättävät hilpeyttä jopa Helsingin teologisessa tiedekunnassa. Yleisönosastokirjoitukset, keskustelut tavallisten suomalaisten kanssa, mielipiteitten vaihto tiedotusvälineissä puhuvat aikaansa seuraavalle kristitylle omaa kieltään. Myös viime vuosien kirkolliset uudistukset ovat vauhdittaneet tuota ei-toivottua kehitystä. Kaanaan kielen vieroksuminen yhdessä pinnallisen opetuksen kanssa johtaa moniin hassuihin väärinkäsityksiin. Siten esim. suruttomuudesta tulee iloisuutta, parannuksesta tervehtymistä, uudestisyntymisestä jälleensyntymistä, jumalisuudesta ulkokultaisuutta tai huoruudesta vain naisten harjoittamaa 6. käskyn rikkomista (esimerkit elävästä elämästä). Tällainen surkeus muistuttaa erehdyttävästi itäisestä naapurimaastamme, jossa ateistisen kasvatuksen saanut nuoriso ei enää kykene kunnolla ymmärtämään ammoisen Venäjän suurenmoisia mestareita heidän kaunokirjallisten teostensa kristillisen ajatusmaailman ja sanaston vuoksi. Vastaavasti eräässä lehtihaastattelussa suomenkielen opiskelija valitti, että kirkosta vieraantuneelle nykysuomalaiselle jo Aleksis Kiven 7 veljestä saattaa samasta syystä tuottaa käsitteellisiä vaikeuksia. Entä sitten kun istutaan kirkossa, seuroissa tai muussa hengellisessä tilaisuudessa?

Lopulta ei myöskään meidän kristittyjen keskuudessa klassisen kristinuskon tuntemus vaikuta aina kovin vankalta. Harvaapa innostaa kristinoppiin syventyminen. Paljon kiinnostavampaa on kuulla tai lukea jotain uutta, erikoista, järkyttävää, salaperäistä, mullistavaa, avartavaa, lämmintä, hilpeää tms. Usein kuulijoiden tai lukijoiden mieltymykset ohjaavat herkästi tarjontaa kysynnän mukaan. Hiukan huolestuneena ja pienen pelon vaivaamana olen seurannut viimeaikaista kehitystä joissakin hengellisissä lehdissä ja kustantomoissa. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää joskus, että pyritään mahdollisimman tuottavaan bisnekseen tunnustuksellisuuden kustannuksella. Jokainen tietää, kuinka mielellään itse lukee haastatteluja tai juttuja, joiden myötä pääsee kurkistamaan toisen yksityiselämään. Joku julkkis kertoo ongelmallisesta suhteestaan äitiinsä. Tuntematon matkustaja kertaa turman yön kauhuja. Entinen rumpali kuvaa hurjaa nuoruuttansa. Sydänkohtauksesta selviytynyt liikemies tunnustaa, ettei raha tuo onnea. Varmasti me tarvitsemme persoonallista todistusta, etenkin jos se kirkastaa Kristuksen rakkautta syntistä kohtaan. Onhan omakohtainen uskon kokemus yhdistettynä terveelliseen oppiin aina ollut juuri rukoilevaisten maallikkopuhujien tuntomerkki. Silti kepeät lehtijutut tai koskettavat henkilöhaastattelut eivät välttämättä paljoakaan edesauta sisäistämään klassisen kristinuskon syviä totuuksia. Siihen tarvitaan jatkuvaa Raamatun tutkimista, vanhaluterilaisen kirjallisuuden lukemista, synnin ja armon tuntoa, kilvoitusta, rukousta ja veisuuta, kristittyjen yhteyttä ja ehtoollisen harrasta nautintoa. Helpommalla emme pääse edes atomikaudellakaan. Moderni tekniikka hienoine sovelluksineen ei pysty nopeuttamaan hengellistä kasvua, jonka Jumala yksin vaikuttaa (1. Kor. 3:7).

Siksi suomen kielen köyhdyttäminen olisi jo lopetettava. Kristillisen kielenkäytön keskeisen sanaston verkalleen tapahtuvaan uudistukseen ja muokkaukseen soveltuu hyvin maallisen iskelmätaivaan vanhan veteraanin ja suomen kielen neroksi mainitun muusikko ja laulaja Juice Leskisen taannoin antama yllättävän suorasukainen lausunto viimeisestä raamatunkäännöksestä: "Olisipa jäänyt tekemättä!" Kristittyjen on nyt kaivettava ruostumaan päässeen Kaanaan kielen oppikirjat esiin sekä opeteltava itse ja opetettava myös muille taivaan kieli. Nyt jos koska tarvittaisiin rukoilevaisuuden tallentaman vanhaluterilaisen perinnön elvyttämistä. Harras toiveeni on, että saisimme itse uudistua "Jumalan Pojan uskossa" (Gal. 2:20) ja käsittää "kaikkein pyhäin kanssa, mikä leveys ja pituus, ja syvyys ja korkeus olis" (Ef. 3:18). Kunpa joskus herätyksen tuulet kuivaisivat kyyneleet niiden silmistä, jotka "vievät ulos kalliin siemenen", että he voisivat palata ja laskea lyhteensä riemulla Jeesuksen jalkojen juureen (Ps. 126:6).




SEURAKUNTAYHTEYDEN TÄRKEYS

Seurakuntayhteys on yksi hengellisen elämän tukipilareista. Sen kaatuminen tai mahdollisesti tahallinen kaataminen johtaa väistämättä vakaviin (ellei suorastaan tuhoisiin) seurauksiin. Juuri välttämättömyytensä tähden oikeata ja rakentavaa seurakuntayhteyttä ei kannata "antaa ylön" (Hebr. 10:25). Sen säilymisestä ja säilyttämisestä pitää kantaa erityistä huolta. Joskushan jokainen pettyy seurakuntaansa joko täysin omasta syystään tai toisten aiheuttaman mielipahan johdosta. Sillä synti ei lopu minusta tai sinusta astuessamme kirkon ovesta sisään. Se vaanii verenhimoisesti sieluamme turmellakseen ennen muuta puhtaan opin saarnan ja sydämen vilpittömyyden Jumalan edessä sekä pyyteettömän rakkauden kaikkia ihmisiä kohtaan. Keskinäisen anteeksipyytämisen ja -antamisen lisäksi tarvitaan myös raamatullista opetusta kristillisen seurakuntayhteyden luonteesta. Siitä seuraavassa.

Seurakuntayhteyttä me emme luo tulemalla yhteen. Se on jo kauan ennen olemassa Kristuksessa. Hänessä se pysyy aina voimassa. Me elämme Kristuksessa (1.Kor. 1:30). Häneen meidät on kasteessa liitetty (Gal. 3:27-28). Koska seurakunnassa koettu hengellinen yhteys perustuu Kristukseen ja toteutuu Kristuksessa, sen sisällön määrää alusta loppuun asti vain hänen hyvä ja viisas tahtonsa. Meidän mielipiteemme ei paljoa paina (jos yleensä lainkaan). Sillä sangen useinhan meidän omiin ihanteisiimme sekoittuvat tai niiden taakse kätkeytyvät itsekkäät pyyteemme, joita pyrimme toteuttamaan toisten avulla ja ehkä kustannuksellakin. Haluamme kiihkeästi päästä esille. Toivomme salaisesti kiitosta ja kehua. Käytämme julkeasti hyväksi kristillisiä hyveitä kuten esim. anteliaisuutta ja viitseliäisyyttä. Näiden päämääriemme saavuttamiseksi verhoamme sisimpämme ulkonaisella jumalisuudella, miellyttävällä käytöksellä ja kosiskevilla puheilla. Lisäämme vielä ohimennen pienen ripauksen tyytymättömyyttä nykyiseen menoon parilla aiheellisella huomautuksella ja lopuksi sitten tarjoamme nöyrästi kaiken ratkaisuna miellyttävän vaatimatonta persoonaamme. Tietysti näin onnistutaan kokoamaan samoin ajattelevia jonkin verran yhteen, mutta ei ikinä kyetä rakentamaan mitään todellista seurakuntayhteyttä. Eivät edes jyhkeä opillisuus tai tinkimätön tunnustuksellisuus sellaisinaan riitä. Jopa ne pahimmassa tapauksessa saattavat eksytyksen entistäkin vaikeammin tunnistettavaksi. Tästä yhtenä varoittavana esimerkkinä mainitaan Efeson maineikas seurakunta Ilmestyskirjassa (2:1-7). Seurakuntayhteyttä ei siis koskaan edistetä pelkästään toistamalla tiettyjä iskulauseita kuten papukaija tai livertämällä niitä monin taitavin muunnelmin kuten kiuru. Se ei myöskään lujitu ainoastaan suhdetoiminnalla ja ihmisten käsittelytaidolla. Nämä ja nuo ja mitkä tahansa muut poppakonstit - niistä puuttuu pääsiäisen ihme! Seurakunta on elävän Kristuksen ruumis (1.Kor. 12:12-27). Ilman hänen historiallista ylösnousemustansa menneisyydessä ja armollista läsnäoloansa nykyhetkessä parhaimmat ihmisyritykset ja -ponnistukset valuvat hukkaan kuoleman virtaan. Ne eivät pysty synnyttämään uutta, korkeintaan jäljittelemään ja matkimaan Jumalan töitä. Vasta Luojan luova, lihaksi tullut Sana tuo valkeuden pimeyteen (Joh. 1:5). Hänestä loistaa ihmeellisen häikäisevä kirkkaus (Joh. 1:9). Hän heijastaa sydämemme synkeyden keskellä Jumalan syvintä olemusta eli rakkautta (1.Joh. 4:8). Silloin petollisen opittomuuden tai hengettömän opillisuuden tilalle tulee laskelmoimaton totuuden julistus. "Hän (Rakkaus, joka on Kristus) iloitsee totuudesta" (1.Kor. 13:6). Samoin peitelty oman edun ajaminen väistyy itsensä uhrautuvan rakkauden tieltä. "Hän ei omaansa etsi" (1.Kor. 13: 5). Siten seurakuntayhteyttä (totuuden läpitunkema) rakkaus "rakentaa" ja (ulkokohtainen, vaikka oikea) tieto "paisuttaa" (1.Kor. 8:1), mutta valhe suorastaan tuhoaa ja raastaa (esim. Gal. 2:4-5; 1.Joh. 2:19).

Seurakuntayhteyden käsittäminen vain Kristuksessa sykkiväksi elämäksi suhteuttaa koko kristillisyytemme häneen:

1) Todellinen seurakuntayhteys kasvaa ja kukoistaa sitä paremmin, mitä enemmän Kristus saa muodon (Gal. 4:19) meissä ja meidän keskellämme. Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme ovat hänen nimessään koolla (Matt. 18:20). Erityisellä tavalla hän on läsnä sanassa ja sakramenteissa. Kristus rakentaa seurakuntalaisten yhteyttä keskenään ja häneen, kun hänen sovintoveressänsä saarnataan synnit anteeksi, toimitetaan kaste ja jaetaan ehtoollinen. Älköön myöskään unohtuko, että Kristuksen läsnäoloon kuuluu edelleen tärkeänä puolena hänen elämänsä kristityssä uskon kautta (Gal. 2:20). Uskoa seuraavat hyvät teot todistavat väkevästi rakkauden palavuudesta jopa vastenmielisiä henkilöitä kohtaan. Tahalliset ja tunnustamattomat synnit puolestaan rikkovat veljien ja sisarten välit sekä kylvävät eripuraa ja epäsopua kaikkialle. Siten muotojumalisen menon alla perkele saa salaisesti tehdä tihutöitänsä. Onko silloin kumma, jos mikään ei menesty? Jokainen meistä kantaa siis lopulta oman vastuunsa seurakuntayhteyden vaalimisesta. On syytä valvoa.

2) Toisinaan me tarvitsemme nuhteen sanaa, jotta Kristuksen hallintavalta sydämessämme vahvistuisi tai (langettuamme pois armosta) alkaisi uudelleen. Hänen kauttansa samalla seurakuntayhteytemme syvenee, koska hän on seurakunta ja me olemme hänessä. Mutta kuinka usein saamamme risut ovat meidän puoleltamme päinvastoin johtaneet seurakuntayhteyden rikkoontumiseen? Emme ole kärsineetkään kuulla moitetta. Mielenosoituksellisesti olemme jättäytyneet kokonaan pois tai ruvenneet kantamaan sisimmässämme salaista kaunaa lähimmäistä kohtaan. Nurja suhtautumisemme kohdistuu syvimmältään Vapahtajaamme vastaan. Hän varoittaa vakavasti: "Joka teitä (apostoleja) kuulee, se minua kuulee, ja joka teidät katsoo ylön, se katsoo ylön minun." (Luuk. 10:16). Yhtälailla teemme väärin, jos muka kristillisen yhteyden vaalimiseksi emme nuhtele rakkaudessa rikkonutta veljeämme tai sisartamme. Silloin etsimme itsellemme lähinnä mukavaa kahvipöytäseuraa, jollaista löytäisimme ehkä huomattavasti helpommin jostain pikkukuppilasta. Mutta "pyhien ihmisten yhteyteen" tarvitaan enemmän. Se ei "elä ainoasti leivästä, mutta jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee" (Matt. 4:4).

3) Kristuksessa eivät enää päde ulkonaiset erot. Naiset ja miehet, nuoret ja vanhat, halpa-arvoiset ja korkea-arvoiset, maallikot ja papit jne. ovat hänessä "yksi" (Gal. 3:28). Tietysti tehtävien ja kutsumuksen erilaisuus säilyy silti aivan niin kuin Pyhä Henki on määrännyt sanassansa ja kuten hän jakaa lahjojansa itse kullekin tahtonsa mukaan. Yhteiset jumalanpalvelukset ja kokoontumiset ilmentävät kauniilla tavalla seurakunnan ykseyttä. Niissä tapaamme kristittyjä kaikista ikäryhmistä ja kaikista yhteiskuntaluokista. He palvovat ja kumartavat samaa Herraa, jolle he kuuluvat ja jonka kanssa he ovat "yksi henki" (1.Kor. 6:17; Eph. 5:30). Silti varsinkin lapset, nuoret ja yleensä uskossa alkavaiset tarvitsevat lisäksi heille tarkoitettuja tilaisuuksia (leirejä, iltoja, retkiä), joissa heille tarjotaan sanan väärentämätöntä maitoa. Vahva ruoka kuulu raavaille miehille (ks. 1.Kor. 3:2; Hebr. 5:12-13 ja 1.Piet. 2:2). Siten kristillinen rakkaus velvoittaa jokaista henkilökohtaisesti huolehtimaan seuraliikkeemme hauraasta, mutta sanomattoman kalliista jälkikasvusta. Palakoon esirukouksen pyhät uhrimaljat Herran edessä päivin ja öin.

Seuraavan kerran siis jos mielesi tekee arvostella minua tai ketä hyvänsä, älä epäröi. Tee se! Vaikuttakoon Jumala, että "vanhurskas lyökään minua ystävällisesti, ja nuhdelkaan minua, se olkoon niinkuin öljy minun pääni päällä" (Ps. 141:5). Ikään, asemaan ja oppiarvoon katsomatta ratkaistakoon mahdolliset erimielisyydet hänen sanansa mukaan. Tottahan "hyvänsuovan haavat ovat paremmat kuin petolliset vainoojain suunantamiset" (San. l. 27:6). Ehkä varsin yksinäiseltä tuntuvassa kilvoituksessasi lohduttakoon sinua se ihmeellinen lupaus, että rakkaudessa uhrautumalla toisten hyväksi sinä voit joka tapauksessa edes omalta vähäiseltä osaltasi peittää lähimmäisesi vikoja ja kantaa hänen kuormansa. Sellaisen esimerkin Kristus jätti tänne esikuvaksi. Iloitse, että saat kulkea hänen jalanjäljissänsä, seurata häntä ja elää hänessä. Sinun osasi on siunattu.




ARJEN JUMALANPALVELUS

Jumalanpalvelus ei pääty oikeastaan kirkonmenoihin. Se jatkuu arjessa. Siellä kuultu sana pannaan harjoitukseen. Kristittyjä on joskus kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi, jota maailma lukee (usein vielä sangen tarkasti). Tälle ylen rohkealle vertaukselle löytyy vahva raamatullinen peruste. Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että nämä ovat hänen "lähetyskirjansa", joka "kaikilta ihmisiltä tunnetaan ja luetaan" (2. Kor. 3:2-3). Niinpä juuri jonkun kristityn hurskas käytös, pyhä vaellus tai vilpitön rakkaus ovat monelle heräämättömälle sielulle saattaneet olla ensimmäinen heräte, joka on pannut hänet miettimään suhdettansa Jumalaan ja tarkistamaan elämänsä suuntaa. Toisaalta taas kristillinen kaksinaismoraali tai holtiton yksityiselämä (ulko)kultaisten kulissien takana ovat aina synnyttäneet täysin aiheellista kummastusta tai jopa suoranaista vastenmielisyyttä ei ainoastaan petollista hurskautta vaan myös aitoa hengellisyyttä kohtaan. Maailma päättelee herkästi: "Jos Jumalan omat ovat todella tuollaisia, minä en ikinä halua tulla jumaliseksi." Silloin Jumalan nimi on joutunut pilkatuksi meidän tähtemme (Room. 2:24).

Luterilaiseen ja pietistiseen perinteeseen on aina liittynyt voimakas oikean elämän ihanne ja korostus. Ajatelkaamme vaikka Lutherin monia saarnoja hyvien tekojen tarpeellisuudesta tai Arndtin valtaisaa teossarjaa "Totisesta kristillisyydestä". Heidän opetuksellensa Raamattu luonnollisesti luo selkeät suuntaviivat lukuisine kehotuksineen. Edelleen Vähä Katekismus eli päivittäiseen käyttöön tarkoitettu hartauskirja opastaa kymmentä käskyä selittämällä lukijaansa ei ainoastaan omakohtaiseen synnintuntoon vaan myös jatkuvaan pyhitykseen. Vastaavasti huoneentaulu muistuttaa lopuksi jokaista säätyä velvollisuuksiensa täyttämisestä. Saattoipa joskus vanhaan "hyvään" aikaan pirtin seinää koristaa ihan todellinen huoneentaulu, joka palautti nopeasti mieliin kunkin kutsumuksen ja tehtävät arkisen aherruksen keskellä. Luulisi tuollaiselle taiteelle olevan yhä vielä selvää tilausta tai ainakin tarvetta. Silloinhan ratkeaisi erittäin yksinkertaisella tavalla teologien jo pitkään pohtima ongelma Lutherin suhteesta lain kolmanteen käyttöön (toisin sanoen opettiko hän sittenkään lain sitovuutta ja ohjeellisuutta kristitylle, joka Hengen johdatuksessa vaeltaessaan noudattaa mielellään Jumalan tahtoa).

Kun yhteiskuntamme kaikilla tasoilla holtiton meno jatkuvasti vain lisääntyy ja pahentuu samalla, kun kristittyjen keskuuteen pesiytyy enemmän ja enemmän joko avointa tai peiteltyä synnin suosimista ja puolustelemista, tosi hurskaus herättää varmasti ansaittua huomiota ja koituu suureksi siunaukseksi evankeliumin levittämisessä. Se uskova, joka hengellisen vaivaisuutensa tunnossa pyytää Herralta voimaa saadakseen elää hänen mielisuosionsa mukaan, julistaa väkevästi totuutta ilman sanoja nykyisen luopumuksen keskellä. Silloin toiset kyllä "oudoksuvat", ettei hän "heidän kanssansa juokse samaan säädyttömän hekuman menoon, ja pilkaavat" (1. Piet. 4:4). Mutta toiset taas paneteltuansa häntä "niinkuin pahointekiöitä" kerran mahdollisesti "näkevät hänen hyvistä töistänsä" ja "kiittävät Jumalaa etsikon päivänä" (1. Piet. 2:12). Siten jo pelkästään jalon esikuvan antaminen riittää joskus kääntämään suruttoman hänen pahoilta teiltänsä (lue myös esim. 1. Piet. 3:1-2). Joka tapauksessa puhuttu sana vailla oman elämän ojentamista puhutun sanan mukaiseksi jää vaillinaiseksi ja ristiriitaiseksi. Sillä vaikka me puhuisimme kuulijamme pyörryksiin saakka "ihmisten ja enkelein kielillä" ja vaikka me lisäksi tietäisimme perin pohjin "kaikki salaisuudet" ja "kaiken tiedon", mutta meiltä puuttuisi rakkautta, emme silti "mitään olisi" (1. Kor. 13:1-2). Tässä merkityksessä "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa" (1. Kor. 4:20) eli siinä Jumalan voimassa, joka on evankeliumi (Room. 1:16) ihanien armovaikutustensa kanssa.

Hyvistä teoista saarnaamiseen kätkeytyy epäilemättä useita salakavalia vaaroja. Nopeasti me asetamme vaatimuksia muille itsemme täysin unohtaen. Havaitsemme mikroskooppisen tarkasti pikkuruisen rikan veljen tai sisaren kirkkaan sinisissä silmissä lainkaan huomaamatta jykevää malkaa omassa mustassa silmässämme. Tai sitten me ehkä käsitämme hyvät teot jonain epämääräisenä ja leväperäisenä ihmisyytenä, johon mukautumalla totuus ja totuuden tunnustamista seuraava risti vaihdetaan valheen avulla hankittuun koristeelliseen kunniaristiin. Vaaroista suurin piilee lopulta kuitenkin meidän luonnollisessa lakihenkisyydessämme. Jo Luther valittaa saamansa tehtävän vaikeutta tai sulaa mahdottomuutta. Jos hän nimittäin saarnaa hyvien tekojen välttämättömyydestä, kuulijat alkavat heti paikalla rakentaa autuuttansa niiden varaan. Jos hän taas saarnaa uskonvanhurskautta autuuden perustana, kuulijat jättävät hyvät teot sikseen ja ryhtyvät laiskottelemaan. Tällaisen myrskyn pyörteissä seurakuntalaivaa uudelleen ja uudelleen riepotellaan ylös ja alas, edestakaisin, oikealle ja vasemmalle. Yksi ja toinen taitaa kyllä merikartan ääressä selittää kulkuväylän ihailtavan tarkasti. Mutta harvapa osaa tosi tilanteessa välttää sydämensä karikot, kun synti nostattaa korkeat laineet sisimmän pimennossa. Siksi älköön kukaan luottako purjehdustaitoonsa edes liikuttaessa tutuilla vesillä, rukoilevaisuuden rantamilla. Puistattaa ihan kuvitella, että kerran havahtuisi ajautuneensa kauas ohi määränpäästään ja joutuvansa sitten repaleisin purjein vuotavassa veneessä jatkamaan yksin matkaansa helvetin tulijärvellä. Kenenkään ei pitäisi koskaan unohtaa, että pelastus on vain Kristuksen veressä. Hyvät teot eivät lisää mitään hänen ansioonsa, ei edes silloin, kun ne ovat Jumalasta lähtöisin. Silti elävä usko kaunistaa itseänsä hyvillä teoilla. Se ilmentää niiden kautta pyyteetöntä rakkautta, joka vastustamattomalla voimalla vetää puoleensa langenneita sisariamme ja veljiämme, jollaisia me kaikki olemme.




LIITE: KYSYMYS KIRKON VIRASTA

Vanhan käsikirjan jumalanpalvelus toimitetaan apostolisen virkakäsityksen mukaan. Kirkkomme vuonna 1986 tekemä päätös, jolla pappisvirka avattiin naisille, on tänään yhtä väärä kuin aikaisemminkin. Harha on harha aina ja kaikkialla. Se ei ajan kuluessa pikkuhiljaa muutu oikeaksi, vaikka jotkut alkaisivat vähitellen tottua ja mukautua siihen tai pitäisivät itselleen edullisempana ja hyödyllisempänä vaieta koko asiasta. Yhä edelleen Raamattu sisältää jakeet 1. Kor. 14:34-38 ja 1. Tim. 2:11-15. Ne eivät ole lakanneet olemasta ymmärrettävää tekstiä jokaiselle kristitylle kirkolliskokouksen ja virallisen kirkon turhentavasta asenteesta huolimatta. Niistä kiinnipitäminen - ei ainoastaan ajatuksen tasolla vaan myös käytännössä - on ruvennut merkitsemään vainotuksi joutumista kirkossamme. Oikeauskoisia ei yleisesti ottaen tahdota valita kirkkoherroiksi, kappalaisiksi tai edes tavallisiksi seurakuntapastoreiksi. Heitä ei julkisuuden valoa kaihtavan, puolisalaisen sopimuksen perusteella nimitetä kirkon ulkomaantyössä avautuviin virkoihin. Piispat eivät ole kovin innokkaita huolehtimaan erillisvihkimysten järjestämisestä niille valmistuneille teologian kandidaateille, jotka vakaumuksensa mukaisesti kavahtavat yhteistä pappisvihkimystä naisten kanssa. Toisaalta monet kutsumustietoiset naisteologit ovat jääneet vaille koulutustansa vastaavaa työtä, kun lehtorin viroista suurin osa joko lakkautettiin tai muutettiin papinviroiksi 1980-luvulla. Näistä ja muista epäkohdista sekä niiden taakse kätkeytyvästä kärsimyksestä puhutaan varsin vähän. On syytä kuitenkin muistaa, että näin henkiseen ja taloudelliseen ahdinkoon saatetut kristisisaremme ja -veljemme, tutut ja tuntemattomat, ovat todellisia kirkon marttyyreita meidän keskellämme, jotka tarvitsevat tukeamme ja esirukoustamme. "Sen minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle." "Mitä ette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sitä ette tehneet minulle." (Matt. 25: 40, 45)

Kirkon kuristava ja kurjistava ote tunnollisinta työntekijä- ja vakainta kannattajakuntaansa kohtaan tuntuu vieläkin käsittämättömämmältä, kun samanaikaisesti ns. virallisen järjestelmän puitteissa suojellaan ja jopa suositaan niitä pappeja, jotka muuttuvat saatanan apostoleiksi ja kieltävät lopulta koko kristinuskon ja kaiken jumalallisen ilmoituksen. He saavat muitta mutkitta jatkaa toimessansa aivan kuin erityisen piispallisen suojeluksen alla. Miksi? Varsinkin Helsingin hiippakunta on surullisen kuuluisa päätöksistään ja vapauttavista tuomioistaan, jotka antavat "räisäsille, sollamoille ja myllykoskille" ja näiden viimeaikaisille "kylkiäisille" täydet valtuudet saarnata kuulijansa helvettiin. Perustelut ovat haettuja lähinnä tuhannen ja yhden yön tarinoista. Vaikka ei nykyinen eikä edellinenkään piispa ehkä henkilökohtaisesti ole olleet niin kovin ihastuneita tällaisista alaisistansa, ei heillä kuitenkaan ole ollut rohkeutta, tuskinpa edes pienintäkään aikomusta erottaa susia lammasten vaatteista. He ja heidän kaltaisensa ovat pyhän kristikunnan raukkiksia.

Vainon hengen valtaama kirkko on nyt lisäksi pyörtämässä omat kauniit sanansa. Päättäessään aikoinaan ns. naispappeuden toteuttamisesta kirkolliskokous nimittäin hyväksyi tiukan äänestyksen jälkeen ponnen, jonka tarkoituksena oli estää nykyisen tilanteen syntymistä. Se kuului seuraavasti:

Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen."

Oikeudellisesti tarkasteltuna tällainen lakiin kirjattu ponsi on lain tulkintaa ohjaavaa periaate, joka sitoo tuomaria tai tuomioistuinta jopa ennakkotapauksia selkeämmin. Käytännössä näin ei ole tapahtunut. Eihän valtapelissä yleensä koskaan päde mitkään säännöt. Tärkeintä on vain oma voitto - ja vastustajan täydellinen lyöminen. Mutta Kristuksen seurakuntaa eivät edes "helvetin portit" pysty voittamaan (Matt. 16:18), ei ikinä. "Tässä on pyhäin kärsivällisyys ja usko." (Ilm. 13:10)

Jotta me emme unohtaisi kirkon viran raamatullisia perusteita, ne on syytä lyhyesti kerrata ja palauttaa mieliin:

Vaikka Jeesus oli toiminnassaan ennakkoluuloton ja rikkoi tarkoituksella totuttuja tapoja keskustelemalla esim. naisten kanssa (näin mm. Luuk. 10:38-42, Joh. 4), hän valitsi apostoleikseen silti vain miehiä (Matt. 10:1-4 sekä rinnakkaiskohdat). Vastaavasti Paavali välittää Herran (Jeesuksen) käskynä, että "vaimojen" (naisten) kuuluu olla seurakunnankokouksissa vaiti (1. Kor. 14:34). He eivät saa opettaa niissä (1. Tim. 2:12). Edellinen kohta käsittelee laajasti ottaen nimenomaan järjestystä jumalanpalveluksessa. Siksi nainen ei saa saarnata eikä toimittaa liturgiaa. Jälkimmäinen kohta puolestaan kuuluu "paimenkirjeeseen", joka antaa ohjeita erityisesti papin virasta. Siksi nainen ei saa ryhtyä papiksi tai suorittaa papillisia tehtäviä paitsi äärimmäisessä hätätilassa (vrt. hätäkaste). "Käsky vaieta seurakunnassa" ja "kielto opettaa" eivät näin ollen tarkoita "tuppisuuna" istumista. Naiset saivat rukoilla ja profetoida (1. Kor. 11:5). He todistivat ensimmäisenä pääsiäisenä - ja tietysti myöhemminkin! - ylösnousseesta Herrasta (Matt. 28:8; Luuk. 24:9). "Alamaisuudellansa" ja "puhtaalla menollansa" he pyrkivät voittamaan ei-uskovat miehensä Kristukselle (1. Piet. 3:1-2). Lapsensa he opettivat tuntemaan pyhät kirjoitukset (2. Tim. 1:5). Priskilla miehensä kanssa selitti Apollokselle, "Raamatuissa taitavalle" ja "Hengessä palavalle" juutalaiselle, tarkemmin "Jumalan tien" (Ap. t. 18: 24-26). Monessa muussakin naiset olivat mukana kuten ilmenee Roomalaisepistolan viimeisen 16. luvun tervehdyksistä. Vanha Testamentti kertoo edelleen naisprofeetta Huldasta kunnioittavasti (2. Kun. 22:14ss). Luemme mm. Ruutista ja Esteristä, joille molemmille on omistettu oma kirja Raamatussa. Veisaamme Deboran voitonvirttä (Tuom. 5) tai Marian, Jeesuksen äidin, suurenmoista ylistystä (Luuk. 1:46-55), jota Luther ei väsynyt kehumasta. Kaikki nämä "naistekstit" ovat Jumalan sanana "meille opiksi kirjoitettu" (Room. 15:4).

Siksi ei ole yllättävää, että voimakkaiten herätysten aikoina mukana on ollut myös naisia, jotka hengellisesti valvovina ja rakkaudessa väkevinä ovat ojentaneet ja neuvoneet kristisisariaan ja -veljiään samoin kuin monen vaivan alla painiskelevia sielunpaimenia syvemmälle synnin ja armon tuntoon. Elävässä seurakunnassa naiset ovat toimineet sillä paikalla, jonka järjestyksen Jumala on heille säätänyt. Silloin heidän työllänsä on ollut runsas siunaus. Yhä vielä siunauksen hennot ja virkistävät tuulahdukset puhaltavat ylitsemme monesti niin kuumassa ja helteisessä erämaassa. Kiitollisina muistamme sekä jo poisnukkuneita että keskellämme vielä eläviä hengellisiä äitejämme.

Lopuksi on tarpeen antaa vielä lyhyt selitys virkakysymyksen kannalta keskeisiin kohtiin, nimittäin jakeisiin 1. Kor. 14:33b-38 ja 1. Tim. 2:11-15.

1. Kor. 14:33b-38

"(33b) Niinkuin kaikissa pyhäin seurakunnissa, (34) teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman; sillä ei heille ole sallittu puhua, vaan että he ovat alamaiset, niinkuin myös laki sanoo. (35) Mutta jos he jotain oppia tahtovat, niin kysykööt miehiltänsä kotona; sillä häijysti se vaimoille sopii, että he seurakunnassa puhuvat. (36) Eli onko Jumalan sana teistä tullut? Taikka onko se ainoasti teidän tykönne tullut? (37) Jos joku luulee itsensä prophetaksi, eli hengelliseksi, se tutkikaan, mitä minä teille kirjoitan, että ne ovat Herran käskyt. (38) Mutta jos joku on tietämätöin, se olkoon tietämätöin. (Tai vanhempien käsikirjoitusten mukaisesti käännettynä: Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä.)"

Korintossa oli jo toteutettu naispappeus. Mutta kaikissa muissa seurakunnissa noudatettiin oikeata käytäntöä (33b). Puhuminen (34) tarkoittaa opettamista (ei naistenlehtien yhä vielä markkinoimaa "lörpöttelyä", johon ei soveltuisi jakeen 38 uhkaus). Käytännössä opettaminen toteutettiin usein kysymysten ja vastausten avulla (vrt. Sokrates, Platon jne. sekä esim. Vähä Katekismus). Siten naisten esittämät kysymykset olisi helposti väärinymmärretty seurakunnan opettamiseksi. Siksi he saivat kysyä mieltänsä askarruttavia asioita omilta miehiltään vasta kotona (35). Vain näin varjeltuu kirkon julistuksen historiallinen yhteys alkuseurakunnan (ja muiden seurakuntien) käytäntöön (36). Ei edes karismaattinen uusi "Hengen" ilmoitus pysty kumoamaan apostolin ohjetta, joka on itse Herran Jeesuksen käsky (37). Joka toisin opettaa, tekee sen autuuden menettämisen uhalla (38).

1. Tim. 2:11-15

"(11) Oppikaan vaimo hiljaisuudessa, kaikella nöyryydellä. (12) Mutta en minä salli vaimon opettaa enkä miestänsä vallita, vaan että hän on hiljaisuudessa. (13) Sillä Adam on ensin luotu ja sitte Eva; (14) Ja ei Adam petetty; mutta vaimo petettiin ja saatti ylitsekäymisen. (15) Mutta kuitenkin hän lasten synnyttämisen kautta autuaaksi tulee, jos hän pysyy uskossa ja rakkaudessa ja pyhyydessä siveyden kanssa."

Tässä edellytetään tunnetuksi gnostilainen opetus, jonka mukaan (1) naisen ei kuulunut olla miehelleen alamainen. (2) Hänen piti päinvastoin vallita miestänsä. (3) Siten myös seurakunnan johtaminen (opettaminen) uskottiin naiselle. (4) Hänen johtoasemaansa perusteltiin kääntämällä Vanhan Testamentin luomisjärjestys vastakkaiseksi: ensin luotiin Eeva ja vasta sitten Aadam. (5) Samoin syntiinlankeemus oli Aadamin eikä Eevan syytä. (6) Edelleen todelliseen naiseuteen ei liittynyt lasten synnyttäminen, koska kaikki ruumiillisuus oli pahasta ja pahaa.

Tällaista gnostilaista (aikanaan hyvinkin yleistä ja laajalle levinnyttä) harhaa vastaan Paavali opettaa, että
1) naisen kuuluu olla miehellensä alamainen (11),
2) nainen ei saa vallita miestänsä (12) eikä
3) opettaa seurakunnassa (12),
4) Aadam luotiin ennen Eevaa (13),
5) Eeva lankesi syntiin ennen Aadamia (14),
6) kristitty nainen osoittaa uskonsa "lasten synnyttämisen kautta" (15).

Molemmat edellä käsitellyt kohdat osoittavat, että kirkolliskokouksen taannoinen naispappeutta puoltava päätös oli Raamatun pyhien kirjoitusten vastainen. Rukoilevainen seuraväki pitäytyköön jatkossakin nöyrässä uskossa ja palavassa rakkaudessa apostoliseen virkakäsitykseen.