Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
1/20
2/20
3/20
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 3/20

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Apua - olen kriisissä

Timo Laato, päätoimittaja

Kriisi - minun uusi mahdollisuuteni

Jokaisen elämään kuuluvat kriisit. Sanotaan, että kriisi on uuden mahdollisuus. Se pitää paikkansa. Se vain unohtuu liian helposti hätään jouduttuamme. Emme sittenkään haluaisi irrottautua vanhasta ja aloittaa jotain uutta. Miten meidän siis tulisi suhtautua elämämme kriiseihin, suuriin ja pieniin? Etsin seuraavassa lyhyesti vastausta nimenomaan Raamatusta.

Kriisi - minä tuomiolla

Sana "kriisi" tulee kieleemme kreikasta ja tarkoittaa Raamatussa oikeastaan tuomiota. Kriisi tarkoittaa syvimmässä mielessä, että joudumme tekemään elämästämme tiliä, jostakin tai kaikesta siitä, mitä me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä, ja toisaalta siitä, mitä meille on tehty tai jätetty tekemättä, mitä meille on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta. Tällainen kielellinen yhteys yllättää. Raamattu osoittautuu taas kerran paljon ajankohtaisemmaksi kirjaksi kuin me arvaammekaan! Kuinka usein me juuri kriisiin jouduttuamme rupeamme miettimään "miksi juuri minä". Vihaako Jumala minua? Kostaako hän minulle? Mistä syystä hän ei auta? Eikö hän näe hätääni? Eikö hän kuule itkuani? Sellaisen kriisin keskellä lähes jokainen asettautuu Jumalansa eteen ehkä katkeroituneena ja pelokkaana, ehkä toivonsa menettäneenä, ehkä epätietoisena ja hämmentyneenä.

Minä puhun kriisistäni - mitä ja miksi

Nykyään on äärimmäisen vaikeata käsitellä tämän tapaisia ajatuksia tai ottaa niitä edes alustavasti puheeksi. Ei ainakaan kirkko tai pappi saisi puuttua ihmisten omiin asioihin eikä missään tapauksessa saarnata yhtään mitään taivaallisesta tuomiosta. Pitäisi vaan luvata monta kaunista ja hyvää ihan jokaiselle. Nämä vaatimukset on opittu ja niiden mukaan mukaudutaan seurakunnissa. Niitä saatetaan pitää jopa tarpeellisina tai suorastaan itsestään selvinä. Kirkossa kuuluu vain rohkaista ja kannustaa.

Vaikka uskoisin ymmärtäväni hyvin rohkaisun ja kannustuksen merkityksen itselle ja toisille, vierastan kyllä edellä kuvaamaani asennetta, joka on vallannut monet saarnatuolit ja puhujakorokkeet. Jos pastorin käsketään vaieta Jumalan tuomiosta, eikä hänen anneta asettaa sitä oikeaan valoon, mitä siitä on silloin seurauksena? Joka tapauksessa ihmiset kriisin jouduttuaan pohtivat juuri näitä kysymyksiä. Kriisi merkitsee heille yhä eräänlaista tuomiota raamatullisen kielenkäytön mukaisesti. Kun se sattuu omalle kohdalle, se tosiaankin sattuu sydämessä saakka. Minusta olisi kaikkein pahinta, jos minä joutuisin pohtimaan hengellistä ahdistustani ja tuskaani ypöyksin. Miltä sinusta tuntuisi, jos joutuisit pohtimaan sisimmässäsi kysymystä tuomion vakavuudesta ja kauhistavuudesta, etkä pystyisi puhumaan siitä kenenkään kanssa?

Kirkolla olisi nyt kerrankin jotain sanottavaa sinulle! Mutta sen sanottava on vaiennettu tyhjiksi latteuksiksi ja pelkäksi mitäänsanomattomuudeksi. Silloin sinä jäät kosmiseen yksinäisyytesi avaruuden äärettömässä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Harva tulee ajatelleeksi, että kun on onnistunut asettamaan suukopan (tai vähintäänkin "sordiinon", vaimentimen) kirkon profeetalliselle äänelle, on onnistunut ajamaan itsensä mykkäkouluun, jossa ei ollenkaan käsitellä ihmiselon perimmäistä ongelmaa: Miten minun poloisen käy ajassa ja iankaikkisuudessa? Kun kirkkoa käsketään vaieta ja lakata puhumasta kriisin synnyttämästä omantunnon tuomiosta, eivät ihmiset kumminkaan lakkaa ajattelemasta sitä. Mielestäni on parempi ja joka tapauksessa ehdottoman tarpeellista, että uskallamme saarnassa ja sielunhoidossa sanoittaa sitä tuskaa, jota kriisi meille ja meissä aikaansaa. En minä luullakseni kestäisi, jos en ikinä saisi avata sydäntäni, vaan minun olisi ihan pakko hautoa noita tuomion ajatuksia päässäni kertomatta niistä koskaan jollekin, joka osaa ymmärtää ja auttaa. Tässä tarvitaan siis kirkkoa ja Raamatun sanaa!

Minä kriisissä synnin takia - mitä Jumala tahtoo sanoa minulle

Kriisiin joutuessamme on hyvä opetella kysymään itseltä, mitä Jumala tahtoo sanoa minulle tämän kautta. Se on kysymys, johon toinen ei voi vastata toisen puolesta. Vain asianomainen itse kykenee antamaan oikean vastauksen. Tai oikeastaan ei hänkään, vaan yksin Jumala, joka puhuttelee meitä henkilökohtaisesti ja jolla on tärkeää asiaa meille. Kuunnellaan häntä rukouksessa avattu Raamattu silmiemme edessä.

Ei liene muodikasta tässä ajassa todeta ensi alkuun (mutta sanonpa kumminkin), että kriisin keskellä meille kukaties kirkastuvat omat menneet rikkomuksemme. Meidän kuuluu silloin tehdä "totinen parannus" ja kiireesti kääntyä pois pahalta tieltämme. Teoillamme on seuraukset. Näin opettaa Jumalan laki eli 10 käskyä, jotka kerrataan Vähässä Katekismuksessa päivittäisenä läksynä. Siinä jopa kahteen kertaan mainitaan tämä näkökulma - ensin kielteisesti ja sitten myönteisesti. "Herran nimeä ei saa lausua turhaan, sillä hän ei jätä sitä rankaisematta" (2. käsky) ja "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja eläisit kauan" (4. käsky). Sama syyn ja seuraamuksen laki sisältyy tietysti kaikkiin muihin käskyihin vastaavasti.

Minä kriisissä - syynä ei aina synti

Toisaalta ei Raamatun mukaan saa ajattelemattomasti ylikorostaa synnin ja kärsimyksen yhteyttä. Siitä ovat meille varoittavana esimerkkinä Jobin ystävät, jotka yrittivät väkisin väellä vääntää kaikenlaiset kärsimykset synnin seuraukseksi. Sillä kohtaa jopa Jumala suuttuu heille ja uhkaa heitä hirmuisella rangaistuksella (tästä voit lukea lisää kirjan viimeisestä luvusta). Siksi on väärin jaella yksioikoisia käsityksiään ikään kuin jumalallisina totuuksina. Se on Jumalan nimen törkeää väärinkäyttöä, josta seuraa ankara kuritus.

Myös opetuslapset osoittivat ymmärtämättömyyttä, kun he kerran sokeana syntyneen miehen tapauksessa kyselivät, kuka on syypää hänen onnettomuuteensa: hänkö itse teki syntiä (siis ennen syntymistään!) vaiko hänen vanhempansa (Joh. 9:1-2). Muita mahdollisuuksia ei ilmeisesti ollut. Siinä yhteydessä Jeesus valottaa kärsimyksen yhtä suurta merkitystä, nimittäin sitä, että siinä voi kirkastua Jumalan kunnia tavalla tai toisella (Joh. 9:3).

Rukoilen kriisini loppumista, mutta kriisini jatkuu

Kriisissä ollessamme me pyydämme luonnollisesti apua Herralta, Jumalaltamme. Sehän on suuri etuoikeutemme. Rukous auttaa. Toisinaan joudumme pohtimaan, milloin sitten koemme rukoustemme tulleen kuulluiksi. Eikö lähinnä silloin, kun saamme, mitä pyydämme? Eli toisin sanoen, kun kriisi menee onnellisesti ohi, kun ongelma poistuu, kun sairaus paranee, kun huoli hälvenee tai kun ahdistus lakkaa jne. Ja jos näin ei käy, se vasta ottaakin voimille. Kriisimme syvenee entisestään. Koemme itsemme täysin petetyiksi. Me ehkä katkeroidumme lisää. Pahinta on, kun emme enää usko, että Jumala välittää meistä ja rakastaa meitä. Eipä paljoa pahemmaksi kiusaus voisi tosiaan käydä!

Minun onneni kriisissä

Aina ei meidän rukouksiimme vastata niin kuin me luulemme tai toivomme. Toisinaan kärsimys jatkuu ja kriisi pitkittyy. Silloin kannattaa muistaa se raamatullinen totuus tai kokemus, että ei murheen välttämättä tarvitse mennä pois ennen kuin lohdutus pääsee astumaan sisälle sydämeen. Usein lohdutus tulee juuri murheen keskelle. Ja vielä tärkeämpää on ymmärtää, että suurinta ei niinkään ole minua vaivaavan ahdistuksen päättyminen, vaan Jumalan läsnäolo minun tuskassani. Hän tulee ja kantaa minun tuskani. Jopa hän tulee ja kantaa minut tuskaisen. Juuri siinä voi olla kriisin syvin tarkoitus! Tutussa psalmissa 23 Daavid kuvaa hyvän Paimenen antamaa hoivaa. Hän käyttää oikein herkkiä sanoja hänen huolenpitonsa ihanuudesta. Mutta Daavid puhuu silti Paimenestaan kolmannessa persoonassa ("hän"). Vasta kun Daavid joutuu tuohon ilkeään, pimeään laaksoon (jae 4), hänen kielensä muuttuu ja hän rupeaa puhumaan Paimenestaan toisessa persoonassa ("sinä"). Huomaa, että ei "pimeä laakso" muuttunut "valoisaksi laaksoksi". Kyllä sitä varmaan oli pyydetty ja rukoiltu hartaasti. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Silti Daavid oppi, että "sinä olet minun kanssani", eikä hänen siksi enää tarvinnut pelätä mitään pahaa pimeydessä. Mitäs luulet? Kumpi oli hänelle mieluisampi vaihtoehto? Sekö, että hänen monet rukouksensa olisivat tulleet kuulluiksi ja pimeä laakso olisi vaihtunut valkeuden lakeudeksi aikailematta? Luulen, että hän mieluummin kulki sen pimeän laakson läpi, koska silloin hän saattoi olla Herransa kanssa. Jumalan "hän" muuttui "sinuksi, Jumalani". Ei ole kenelläkään parempaa osaa. Se on ehkä, rakas lukijani, myös sinun autuas osasi kriisisi keskellä. Kiitä siksi Jumalaasi, joka kulkee vierelläsi, aivan sinun lähelläsi ja lopulta kantaa sinut kotiin asti.

Jumalani kriisissä minun tähteni

Juuri näinhän Jumala toimi Kristuksessa. Ei hän poistanut syntiä ja sairautta maailmasta hetimmiten. Mutta hän tuli itse ihmiseksi ja kantoi meidän syntimme ja sairautemme ristille. Hän joutui syvään kriisiin Getsemanessa rukoillessaan, että kärsimyksen malja menisi häneltä pois. Ei se mennyt. Edessä oli Golgata. Ja siellä kriisi vain syveni. Tuomio lankesi hänen päälleen. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?" Se tapahtui, jotta me ymmärtäisimme, mikä on kaikkein suurinta maailmassa. Se on se iankaikkinen rakkaus, joka nostaa meidän taakkamme ja jopa meidät itsemme omaksi taakakseen. Näin me "rakastetut Herrassa" ymmärrämme, että me olemme rakastettuja, koska hän on aina meidän kanssamme. Saat siis uskoa kaikki matkasi viat ja kiusat anteeksi hänen siunatussa veressään.




Sivuja päivitetty viimeksi 28.3.2020
Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com