Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
7/17
9/17
10/17
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 10/17

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Solus Christus: sola Scriptura ja sola fide

Timo Laato, päätoimittaja

Uskonpuhdistus täyttää 500 vuotta tässä kuussa, sen viimeisenä päivänä. Silloin Martti Luther naulasi kuuluisat teesinsä Wittenbergin kirkon oveen. Kovin pienestä se alkoi. Valtavan suurta syntyi. Jumala voi ja tahtoo yllättää. Hänen työnsä ei ole ihmisen tahdosta kiinni. Luther ei teesejään naulatessaan tajunnut aloittavansa uskonpuhdistusta. Hänen tarkoituksenaan oli ainoastaan käynnistää keskustelu yhä yltyvästä anekaupasta. Hän oli uskollinen vähässä. Siksi hänet pantiin paljon vartijaksi. Edelleen Jumala toimii samalla tavalla uudistaessaan ja puhdistaessaan kirkkoaan myös Suomessa. On hänen suuri kunniansa toimia juuri niin kuin parhaaksi näkee. Me emme itse pysty yhtään mihinkään, ellei sitä meissä vaikuteta ja ellei sitä meille ylhäältä anneta.

Uskonpuhdistuksen pääperiaatteet ovat Raamatun arvovallan ja sen julistaman pelastussanoman korostaminen. Ne kuuluvat yhteen. Niitä ei kuulu koskaan erottaa toisistansa. Lisäksi ne molemmat ovat mitä likimmässä yhteydessä Kristuksen persoonan kanssa. Jumalan Poika on lihaksi tullut Sana. Hän on siksi koko Raamattu. Hän on ristillä ansainnut koko maailmalle syntien anteeksiantamuksen. Siksi hän itse on meidän vanhurskautemme. Toisin sanoen hän pelastaa meidät uskon kautta, jonka hän luo ja vaikuttaa meissä sanansa voimalla. Tähän viittaa kirjoituksemme latinankielinen otsikko: Solus Christus eli ”yksin Kristus” on samanaikaisesti sekä sola Scriptura eli ”yksin Raamattu” että sola fide eli ”yksin uskosta”. Näin Kristus on ”kaikki kaikessa”, eikä meille ihmisille jää mitään kunniaa. Tuostahan uskonpuhdistuksessa oli nimenomaan kyse!

Reformoidussa teologiassa eli Zwinglin ja Calvinin ajattelussa reformaation pääperiaatteet hävisivät tykkänään aivan toisentyyppisiin ratkaisuihin. Raamattua ei enää sellaisenaan varsinaisesti pidetty Jumalan sanana, vaan Jumala puhuu sen kautta vain ja ainoastaan, jos Pyhä Henki tekee sen Jumalan sanaksi. Raamatussa ei siis itsessään ole voimaa synnyttää ketään uudesti. Siihen tarvitaan ulkopuolelta tuleva taivaallinen vaikutus. Vasta silloin tapahtuu jotakin. Vastaavasti ei Kristuksen hankkima pelastus koske syvimmältään koko ihmiskuntaa, vaan pelkästään niitä, jotka on ennalta valittu iankaikkiseen elämään. He saavat osakseen armon armonaikana. Muille sitä ei alkuaan ollut edes tarkoitettukaan. Siksi evankeliumin sana ei koske jokaista, eikä se herätä uskoa muissa kuin tarkoin rajatussa etuoikeutettujen joukossa, jotka on edeltä määrätty pelastukseen. Siten ennaltavalinnan perusteella Pyhä Henki ikään kuin ulkoa päin ”polkaisee käyntiin” Raamatun, josta vasta silloin siis tulee voimallinen synnyttämään uudesti tietyt (jämptisti valkatut) kuulijansa.

Tässä valossa näyttää varsin kohtalokkaalta, että maamme luterilaisessa tunnustusrintamassa on viime aikoina yhä vahvemmin yritetty kieltää Raamatun sanan voima synnyttää uudesti. Sen uudestisynnyttävä voima sidotaan yksin kasteeseen. Silloin joudutaan kysymään, mistä sana saa uudestisynnyttävän voimansa kasteessa, jos sillä ei ole sitä jo ennestään. Kasteen veteen yhdistetty sana ei ole mikään muu kuin lihaksi tullut Sana eli Kristus itse, Kaikkivaltias Jumala. Tietysti hänellä on jo itsessänsä kaikkivaltiutensa perusteella voima synnyttää uudesti. Tuon kieltäminen ilmaisee jumaluusopissa hyvin pahaenteistä areiolaista vääristymää (jossa Kristuksen jumaluus kielletään kierosti ja kavaluutta käyttäen samalla, kun ulospäin yritetään antaa puhdasoppinen vaikutelma). Luther ja hänen jälkeensä aito luterilaisuus ovat aina tunnustaneet Raamatun eli Jumalan sanan voiman synnyttää uudesti. Joka toista väittää, ei kyllä tiedä, mistä puhuu. Siksi tuntuu suoranaiselta typeryydeltä haukkua ”filippismiksi” (yksi luterilaisuuden myöhempi ”rappioitunut” suuntaus) sitä teologiaa, jota he edustivat ja edustavat. Kuka kummassa on keksinyt tuollaisen järjettömyyden alun pitäen? Suomessa evankelisuuden isä F. G. Hedberg on opettanut ihanasti kasteesta ja siinä tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Silti en ole ainakaan vielä tähän mennessä lukenut häneltä mitään, jossa hän tuon vuoksi kieltäisi Jumalan sanan voiman synnyttää uudesti. Hän käänsi aikanaan Luterilaiset Tunnustuskirjat suomeksi, ja siinä tämä korostus toistuu moneen kertaan.

Koska Jumalan sana ja Sana ovat aina erottomasti yhtä, ei niiden välillä vallitse mitään eroa. Ei voida vähätellä tai halveksia sanaa vähättelemättä tai halveksimatta Sanaa. Siksi kaikissa armonvälineissä juuri sana eli Sana on pääasia. Ilman sitä tai häntä ne eivät välitä armoa vaan jäävät sisällöltään aivan tyhjiksi. Niistä tulee pelkkiä seremonioita. Tuollaisesta varoitetaan sekä Vähässä että Isossa Katekismuksessa. Niistä käy myös ilmi, että armonvälineitä ei kuulu asettaa toisiaan vastaan. Jumalan sana on niissä kaikissa se yhdistävä tekijä. Me tarvitsemme sitä joko ”luettuna” tai ”kuultuna” tai ”näkyvänä”. Se yksin pelastaa. Jumalan sanalla on voima synnyttää kuulijansa uudesti. Siksi se ohjaa heidät kasteelle, jossa sitten uudestisyntyminen tapahtuu ”näkyvän sanan” kautta. Samanlaisesti Jumalan sana ruokkii ja juottaa siihen turvautuvat sielut. Siksi se johdattaa heidät ehtoolliselle, jossa sitten ruokkiminen ja juottaminen tapahtuu ”näkyvän sanan” kautta. Yhtäläisesti Jumalan sana todistaa lukijoillensa, että synnit on jo anteeksi annettu. Siksi se vie heidät ripille, jossa sitten syntien anteeksiantamus tapahtuu (tai toteutuu) ”kuultavan sanan” kautta. Koska kaikissa armonvälineissä on Jumalan autuuttava sana läsnä joko ”luettuna” tai ”kuultuna” tai ”näkyvänä” sanana, ne kaikki yhdessä ja jokainen erikseen tuottavat pelastuksen. Minkään armonvälineen merkitys tai sisältö ei ”turhennu” sen kautta, että Kristus on läsnä niissä kaikissa. Ja missä Kristus on, siellä on myös hänen koko armonsa. Mikään vähempi ei syntiselle riitä.

Virheellinen opetus, jossa kielletään Jumalan sanan voima synnyttää uudesti, juontaa siis juurensa raamatullisuudelle ja luterilaisuudelle täysin vieraista lähteistä. Se on peräisin Zwinglin ja Calvinin tapaisesta reformoidusta teologiasta kuten edellä on esitetty. Suomessa sitä on ajanut erityisesti lähetyshiippakunnan eläkkeelle siirtynyt piispa Matti Väisänen. Hän on aikaisemmin edustanut ns. ”viidettä herätysliikettä”, jossa joskus on kielletty (ja toisinaan yhä edelleen kielletään) kasteessa tapahtuva uudestisyntyminen. Nyt ”heilurin” liike on heilahtanut toiseen äärimmäisyyteen. On ajauduttu kieltämään sanan kautta tapahtuva uudestisyntyminen. Viidettä herätysliikettä kutsutaan uuspietismiksi, joka vanhasta pietismistä kuten esim. rukoilevaisuudesta poiketen ei aina ensisijaisesti ammenna opetustansa raamatullisesta luterilaisuudesta, vaan maailmalla vaikuttavasta evankelikaalisuudesta. Siinä on paljon hyvääkin, mutta sitä hallitsee hyvin vahvasti juuri reformoitu teologia. Piispa Väisäsen väärä opetus, jossa kielletään Jumalan sanan voima synnyttää uudesti, johtunee tuosta historiallisesta taustasta. Hän rupesi varhaisessa vaiheessa ns. ”päivittämään” kasteoppiansa. Siihen pesiytyi kuitenkin reformoituun teologiaan perustuva harha. Sen mukaan siis Jumalan sanalla ei ole voimaa synnyttää uudesti. Niin päädyttiin lopulta opetukseen, joka on syvässä ristiriidassa uskonpuhdistuksen ja koko puhdasoppisen luterilaisuuden toisen pääperiaatteen kanssa.

Piispa Väisäsen uusin kastekirja on julkaistu uskonpuhdistuksen merkkivuotena. Sen on julkaissut Suomen evankelisluterilainen lähetyshiippakunta ja kustantanut SLEY-Media. Taloudellista tukea se on saanut Todistaja-seuralta. Saatesanat on kirjoitettu Lutherin syntymäpäivänä 10.11.2016. Tällä reformaation merkkivuosi alkoi. Joutuu väistämättä kysymään, että ihan tällä tavallako uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa oli tarkoitus viettää. Julkaistaan varsin kyseenalainen kirja, joka on syvässä ristiriidassa uskonpuhdistuksen toisen pääperiaatteen ja luterilaisen tunnustuksen kanssa. Luodaan sekaannusta ja hajaannusta paimenten keskuuteen, moniin uusiin seurakuntiin sekä toisiin järjestöihin. Sen tästä kyllä oppii jälleen kerran, että kukaan seurakuntalainen ei voi ikään kuin ”ulkoistaa korviaan” jollekin tunnustukselliselle ryhmittymälle arvellen leväperäisesti kaiken harhan jääneen kauas taakse kansankirkkoon. Jokainen joutuu edelleen – kuten tietysti aina ennenkin! – kuuntelemaan tarkasti, mitä opetetaan, ja pitämään sen, mikä on hyvää.

Piispa Väisäsen kirjan takakannessa (sekä hänen omissa saatesanoissaan) sitä mainostetaan hänen ”testamenttinaan” jälkipolville. Se testamentti astuu voimaan vasta sitten, jos puhdasoppinen luterilaisuus kuolee ensin.




”Kastehelmiä”

Timo Laato

Seuraavassa opetetaan lyhyesti ja mahdollisimman kansantajuisesti erityisesti kasteen ja kaikkien armonvälineitten merkityksestä ja oikeasta ymmärryksestä. Samalla korostetaan Raamatun selkeän opin ja sen käyttämän ns. kaanaan kielen tärkeyttä. Ajatukset liittyvät edellä olevaan pääkirjoitukseen, vaikka samalla ovat luettavissa myös siitä irrallaan.

Mitä Raamattu opettaa kristillisestä kasteesta? Entä muista armonvälineistä? Seuraavassa muutamia huomioita ja ajatuksia tästä. Aloitamme Raamatun kasteen yhteydessä käyttämästä kaanaan kielestä (”uudestisyntymä”, ”hengellinen kuolema ja ylösnousemus”), joka ei ole jotakin kuvaannollista puhetta, vaan todellista todellisuutta Jumalan valtakunnassa.

  • Käsitteet ”syntymä”, ”kuolema” ja ”ylösnousemus” kuvaavat meidän kielessämme kertakaikkisia tapahtumia. Näin ei kuitenkaan ole kaanaan kielessä. Room. 6 opettaa, että kasteessa tapahtuva vanhan ihmisen kuoleminen ja uuden ihmisen ylösnouseminen ovat toistuvia tapahtumia. Siksi Vähässä Katekismuksessa Luther puhuu vanhan ihmisen päivittäisestä kuolemisesta ja uuden ihmisen päivittäisestä ylösnousemisesta. Edelleen Luther puhuu ”Pyhän Hengen kieliopista”. Sen kielen esikuvana ei ole meidän sanontatapamme vaan taivaallinen puhe, joka joskus poikkeaa meille tavanomaisesta ilmaisutavasta.
  • Luther yhdistää kirjoituksissaan tavan takaa kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen ja hengellisen ylösnousemisen. Asiallista eroa ilmausten välillä ei ole. Kyse on taivaallisen elämän alkamisesta (jatkumisesta) kristityssä. Esim. kuulussa Heidelbergin disputaatiossa Luther opettaa: ”Syntyäkseen uudesti ihmisen on ensin kuoltava ja sitten noustava ylös Ihmisen Pojan kanssa.” (§ 24, teesin selitys)
  • Eivät vain kasteen armosta ja liitosta luopuneet tarvitse ”hengellistä heräämistä ja ylösnousemista”, vaan me kaikki kristityt, kuten esim. Room. 6. luku ja Vähä Katekismus opettavat.
  • Vastaavasti Vanhassa Testamentissa kehotetaan israelilaisia, jotka ovat luopuneet liitosta tai hyljänneet armon, uudesti ”ympärileikkaamaan sydämensä” – ilman että ympärileikkaus pitäisi uusia. Ympärileikkaus on kasteen ja siinä tapahtuvan uudestisyntymän esikuva.
  • Kreikan kielessä sama verbi tarkoittaa sekä ”synnyttää” että ”siittää”. Siksi on väärin keksiä kaksi eri käsitettä: ”uudestisiittäminen” ja ”uudestisynnyttäminen”, ja luoda niiden välille keinotekoinen ero. Tämän väärän erottelun pohjalta väitetään, että ”uudestisiittäminen” tapahtuisi muka sanan ja ”uudestisynnyttäminen” vasta kasteen kautta. Näin pyritään kiistämään ja torjumaan sanan voima synnyttää uudesti.
  • Oikeastaan ”uudestisiittämisen” ja ”uudestisynnyttämisen” keinotekoinen erottelu tekee asiallisesti sanan kautta tapahtuvasta ”uudestisiittämisestä” tärkeämmän tapahtuman kuin kasteessa tapahtuvasta ”uudestisynnyttämisestä”, koska ”uudestisiittäminen” on todellisen elämän alkamista, ja ”uudestisyntymä” ainoastaan sen myöhempi tulos ja seuraus.
  • On täysin epäasianmukaista kutsua ”perverssiksi” Raamatussa toistuvaa ajatusta, että (taivaallinen) Isä ”synnyttää”. Se ei tosin vastaa meidän omaa kielenkäyttöämme, mutta jälleen kerran – Lutherin sanoin! – ”Pyhän Hengen kielioppia” kuuluu oppia ja opetella. Samoin Nikean uskontunnustuksessa me tunnustamme raamatullisen uskomme, että ”Poika on syntynyt Isästä”. Edelleen raamatulliseen kielenkäyttöön kuuluu puheenparsi, että apostoli Paavali (tai joku muu apostoleista) on synnyttänyt uudesti seurakuntalaiset.
  • Verbi ”uskoa” on kreikan kielessä yksi ja sama sana. Puhe kahdenlaisesta uskosta näissä yhteyksissä on täysin mielivaltaista. Silti sitä käytetään ja suositaan, jotta siten onnistutaan pitämään kiinni väittämästä, että evankeliumin uskoneet eivät todellisesti olisikaan uskoneet ennen kastetta. Niin selittämällä torjutaan jälleen kerran opetus saarnatun ja kuullun sanan voimasta synnyttää uudesti.
  • Raamattu puhuu sanan uudestisynnyttävästä voimasta. Ne kohdat selitetään pois opettamalla, että niissä yhteyksissä kasteen täytyy olettaa ”jo sisältyväksi tuohon sanaan” ja että siksi sana ei synnytä uudestaan lainkaan. Lopputulos on siis aivan päinvastainen kuin mitä itse tekstissä sanotaan. Vaikka kasteen oletettaisiin perustellusti ”jo sisältyväksi tuohon sanaan”, siitä ei seuraa, että tekstin selkeä kirjaimellinen merkitys voidaan tykkänään kiistää.
  • Sana on tarkkaan ottaen ”lihaksi tullut Sana” eli Kristus, Herra Jumala. Varmasti Kaikkivaltiaan itsensä saarnaamassa sanassa on voima synnyttää uudesti. On väärin tai jopa jumalatonta väittää jotakin muuta. Kristus on elämä itse. Hänen sanansa ovat ”Henki ja elämä” (Joh. 6:63). Hänen kauttansa on luotu kaikki, mikä elää. Myös uusi luominen tapahtuu hänen sanansa kautta.
  • Sanan voima synnyttää uudesti kielletään yleensä reformoidussa teologiassa, joka perustuu lähinnä Zwinglin ja Calvinin opetuksiin. Heidän mukaansa pyhä Raamattu ei olisi varsinaisesti Jumalan sanaa sellaisenaan, vaan vasta kun Pyhä Henki ”ulkoa päin” laskeutuu siihen ja tekee sen Jumalan sanaksi. Luterilainen teologia on aina korostanut, että Raamattu on Kaikkivaltiaan Jumalan sana sellaisenaan ja siksi voimallinen synnyttämään uudesti lukijansa ja/tai kuulijansa.
  • Tästä syystä on täysin järjetöntä väittää, että aidossa ja oikeassa luterilaisuudessa aina vahvasti esillä ollut opetus Raamatun sanan uudestisynnyttävästä voimasta kuuluisi johonkin rappioluterilaisuuden eli ns. ”filippismin” roskakoriin.
  • Monet liberaalit teologit ovat menneinä vuosisatoina väsyksiin asti yrittäneet uskotella, että he seuraavat Lutheria toisin kuin puhdasoppinen luterilaisuus, joka muka olisi milloin missäkin asiassa luopunut hänen opetuksistansa. Nyt yllättäen tunnustuksellisen luterilaisuuden nimissä väitetään, että ei vielä Luther vaan vasta luterilainen puhdasoppisuus opettaisi sanan voimaa synnyttää uudesti. En usko, että kukaan Lutherinsa lukenut nielee tuollaista väitettä. Koko uskonpuhdistuksen toinen pääperiaate puhuu Raamatun sanasta sekä sen arvovallasta ja voimasta synnyttää uudesti.
  • Edelleen on käsittämätöntä syyttää puhdasoppista luterilaisuutta eräänlaisen ”kahden pelastuksen” opettamisesta eli väittää vääräksi opetusta, että sekä Jumalan sana että kaste pelastaa. Jos nyt väistämättä halutaan ajatella noin, niin puhdasoppista luterilaisuutta voisi syyttää jopa ”kolmen tai neljän pelastuksen” opettamisesta, koska sen mukaan myös rippi ja ehtoollinen pelastavat. Syytettyjen penkille pitää nostaa luonnollisesti yhtä lailla Luther, sillä hän opettaa samalla tavalla. Mutta kyse ei tietenkään ole kahdesta, kolmesta tai neljästä pelastuksesta vaan yhdestä ja samasta pelastuksesta, jonka kaikki armonvälineet välittävät meille. On mielivaltaista asettaa näitä Jumalan meille siunaukseksi säätämiä armonvälineitä toisiaan vastaan.
  • Suomessa kasteesta on opettanut ihanasti erityisesti F. G. Hedberg. Kasteen armosta puhuessaan ei hän käsittääkseni koskaan kieltänyt Jumalan sanan voimaa ”uudestisynnyttää”. Hän käänsi suomeksi Luterilaiset Tunnustuskirjat, joissa tämä opetus tulee esiin toistuvasti.
  • Siten siis Jumalan sana pelastaa. Sillä on voima synnyttää kuulijansa uudesti. Juuri siksi se ohjaa heidät kasteelle, jossa tuo uudestisyntyminen tapahtuu ”näkyvän sanan” kautta. Yhtäpitävästi Jumalan sana ruokkii ja juottaa siihen turvautuvat sielut. Juuri siksi se johdattaa heidät ehtoollispöytään, jossa tuo ruokkiminen ja juottaminen tapahtuu ”näkyvän sanan” kautta. Yhtä lailla Jumalan sana todistaa lukijoillensa, että synnit on anteeksi annettu. Juuri siksi se vie heidät ripille, jossa tuo syntien anteeksiantamus tapahtuu (tai toteutuu) ”kuultavan sanan” kautta. Koska kaikissa armonvälineissä on Jumalan autuuttava sana läsnä joko luettuna, kuultuna tai näkyvänä sanana, ne kaikki yhdessä ja jokainen erikseen tuottavat pelastuksen. Minkään armonvälineen merkitys tai sisältö ei lainkaan ”turhennu” sen kautta, että Kristus on läsnä niissä kaikissa. Ja missä Kristus on, siellä on myös hänen koko armonsa. Mikään vähempi ei syntiselle riitä.
  • Vanhoillislestadiolaisuudessa on opetettu, että syntejä ei voi saada anteeksi muuten kuin yksityisessä ripissä (oman herätysliikkeen jäsenen julistaessa ne anteeksi). Jos synnit saisi uskoa anteeksi jonkun muun armonvälineen kautta tai vaikkapa ”Isä meidän” -rukousta luettaessa, ripin erityinen merkitys ”turhentuu”. Nyt vastaavaa opetusta yritetään siirtää myös kasteen yhteyteen. Sen mukaisesti väitetään, että jos Jumalan sanalla on voima synnyttää uudesti, kasteen erityinen merkitys ”turhentuu”. Tuollainen väite on osoittautunut ”turhaksi”.
  • Tunnustuksellisen luterilaisuuden yhteisenä ja ainoana oppiperustana kuuluu eri herätysliikkeissä ja -järjestöissä olla juuri luterilaisen tunnustuksen. Se opettaa selkeästi ja kirkkaasti, että Raamattu Jumalan Kaikkivaltiaan sanana ”uudestisynnyttää”. Sen opettaminen ei ole minkään toisen armonvälineen eli tässä tapauksessa kasteen vähättelyä tai halveksuntaa. Siksi tämän kanssa ristiriitainen oppi jonakin varteenotettavana ”piispallisena testamenttina” on hylättävä todellisen ja aitoluterilaisen perinnön turmeluksena. Sen myötä luterilaisuus vain pirstaloituu entistä enemmän. Tuollainen väärä kehitys lakkaa, kun palataan takaisin Raamatun yksinkertaiseen ja selkeään opetukseen.

    Ne, jotka tahtovat vielä hiukan tarkemmin perehtyä kasteesta nyt käytävään keskusteluun, voivat palauttaa mieleen sen, mitä Herännäislehdessä on asiasta aiemmin kirjoitettu. Ks. 2011 (3), s. 43–46; 2014 (9), s. 5–12 ja 2014 (10), s. 10–14.




  • Sivuja päivitetty viimeksi 18.10.2017
    Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com