Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
2/19
3/19
4/19
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 2/19

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Rooman kirkko syvässä kriisissä

Timo Laato, päätoimittaja

Rooman kirkon kriisi ei ota loppuakseen. Se jatkuu ja pahenee entisestään. Monia uusia järkyttäviä paljastuksia etenkin lapsiin kohdistuneista hyväksikäytöistä nousee esiin kuin sieniä sateella. Kirjoitin jo vuonna 2010 aiheesta pääkirjoituksen, mutta sen jälkeen tilanne tuntuu riistäytyneen täysin hallinnasta. On mahdotonta luetella kaikkia tapauksia edes summittain. Kyse on tuhansista ja kymmenistä tuhansista uhreista. Osa heistä on joutunut kokemaan järjestelmällistä kaltoinkohtelua. Tekijät (joista useimmat vihittyjä kirkon pappeja) ovat saattaneet jatkaa toimintaansa - ilman sen vakavampia seuraamuksia. Usein heidän esimiehensä ovat tienneet heidän taipumuksistaan, mutta eivät ole riittävässä määrin puuttuneet tapauksiin. Joskus heidät on siirretty uusiin seurakuntiin ja uusiin tehtäviin, mikä käytännössä on merkinnyt pahuuden levittämistä ja leviämistä laajemmalle. Näin katastrofi on päässyt kehittymään täyteen laajuuteensa.

Ulkopuolisena ei yleisesti ottaen pitäisi ryhtyä arvostelemaan rankasti toisen kirkkokunnan tilaa, ei varsinkaan, jos tai kun oma kirkkokunta on syvässä alennustilassa. Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappina ei itselläni ja edustamallani yhteisöllä ole totta totisesti hurrattavaa. Syyssiivo on jäänyt tekemättä. Kevätsiivousta ei ole luvassa. Eikä luultavasti mitään muutakaan siivousta. Roskat lakaistaan maton alle ja jätteet jätetään nurkkiin lojumaan. Sekasotku ja epäjärjestys kasvavat. Kotona ei viihdytä. Väki karkaa ulos ja tuskin palaa takaisin.

Silti luterilaisuuteen on kuulunut hyvin keskeisenä ajatus, että juuri se edustaa puhdasta katolilaisuutta eli "yleiskirkollisuutta", toisin sanoen sitä, mitä Kristuksen kirkko on aina ja kaikkialla opettanut ja tunnustanut. Siksi ei ole väärin tällaisen katolisen kirkon edustajana arvioida nykyisen roomalaiskatolisen kirkon kriisiä ja sen syntyyn johtanutta kehitystä. Sitä en tee riitelemisen halusta tai vahingonilosta hehkuen. On suurta kärsimystä joka kerta, kun laajaa kristikuntaa uhkaavat väkevät eksytykset ja julkeat lankeemukset. Jos siinä joku rupeaa itsetyytyväisenä puhkumaan voitonriemusta ja ajattelemaan, että "toisen häpeä on minun kunniani", häneltä puuttuu silloin epäilemättä se Kristuksen mieli, jonka pitäisi olla velvoittavana esikuvana jokaiselle (1. Kor. 2:16 ja Fil. 2:5).

Uudessa Tiessä (10.1.2019) roomalaiskatolinen pappi Oskari Juurikkala ruotii kirkkokuntaansa repivää hyväksikäyttöskandaalia rohkeasti. Hän sanoo: "On vaikea keksiä vastenmielisempää aihetta puhua." Hän kertoo joutuneensa muuttamaan kantaansa "aiemmasta puolustelevasta asenteesta" rehellisempään tilanteen arviointiin. Rooman kirkon papistossa on vaikuttanut (ja vaikuttaa) homoseksuaalinen alakulttuuri, joka pyrkii oikeuttamaan oman paikkansa. Tämä "laventelimafiaksi" kutsuttu joukko on suhteellisen laaja, ja se suojelee jäseniänsä. "Tavoitteena on ottaa haltuun pappisseminaareja." Jää silti vielä avoimeksi, kuinka "korkealle kirkon hierarkiassa peittelyn kulttuuri yltää". Jotain viitettä voi antaa se, että yhdysvaltalainen 88-vuotias Theodor McCarrick joutui eroamaan kardinaalin tehtävästä viime kesänä. (Sitä ennen kardinaali on eronnut tehtävästään vuonna 1927.) On esitetty vakava väite, että "kirkon johdossa tiedettiin vuosikymmenten ajan sarjasaalistajaksikin nimitetyn kardinaalin rikoksista". Edelleen Juurikkalan mukaan "moni homoseksuaalisuuden kanssa kamppaileva on päättänyt ryhtyä naimattomaksi papiksi" ikään kuin "helppona ratkaisuna"; se on ollut "itsepetosta". Hän pitää siveettömyyttä "moraalisena syöpänä", joka vetää muita puoleensa ja "johtaa tekojen puolusteluun". Lopuksi hän toteaa, että "kuollut armo tuudittelee kuolemaan".

Harvinaisen rehellistä analyysiä minusta. Tähän voisi lisätä, että Rooman kirkossa rehottava siveettömyys ei rajoitu ainoastaan lasten hyväksikäyttöön ja homoseksuaalisuuden harjoittamiseen, vaan kattaa koko seksuaalisuuden kirjon. Joskus Paavalin synodin lehdessä Sisarenpoika julkaistiin artikkeli, jonka oli kirjoittanut Helena Schermutzki (nro 1/1996). Se oli jo sitä aiemmin julkaistu Kotimaa-lehdessä (12.5.1995). Siinä kerrotaan joitakin muistoja ja huomioita katolisen kirkon elämästä, sellaisina kuin ne olivat piirtyneet yhden tarkkaavaisen havainnoitsijan mieleen ja sielunmaisemaan. Schermutzki huomauttaa, että kyse ei suinkaan ole pelkistä yksittäistapahtumista, vaan "samankaltaista on usein toistunut eri muodoissa". Hän paljastaa katolisen kirkon karun todellisuuden seuraavaan tapaan:

"Perheen kasvun myötä tutustuin monenlaisiin äiteihin. Heidän joukossaan oli yksinhuoltajia, joiden lasten syntymätodistuksessa isän kohdalla oli merkintä 'tuntematon'. Eräällä heistä oli neljä 'tuntemattoman' isän lasta. Tosiasiassa isä oli hyvinkin tunnettu katolilainen pappi. En vain saanut tietää kuka, sillä naisen asema ja lasten toimeentulo oli turvattu vain niin kauan, kuin tämä pitäisi kiinni kumppaninsa anonymiteetista ('nimettömyydestä'). Minulle alkoi selvitä, mitä tarkoittaa sana 'kaksinaismoraali', kun tajusin, että Amelie on vain yksi monien, monien joukossa. Minulle kerrottiin kymmenestä papista seitsemällä olevan salavaimon. Sillä jos katolilainen pappi esim. vasta keski-ikäisenä laillistaa suhteensa kumppaniinsa ja näin menettää virkansa, hän jää puille paljaille. Uuden ammatin hankkiminen tässä iässä on vaikeaa; katolinen kirkko ei ole hänestä enää missään virassa kiinnostunut."

Tuskin tämänkään kertomuksen vakavuutta ja todenperäisyyttä käy kiistäminen, vaikka on vaikeaa saada tilastollisesti tarkkaa selkoa "kaksinaismoraalin" yleisyydestä. Silti on kyse äärimmäisen vakavasta ja laajasta ongelmasta, ei joistain yksittäisistä valitettavista poikkeuksista. Uskonpuhdistuksesta lähtien (ja jo aiemmin) katolista kirkkoa on varoitettu uudelleen ja uudelleen pakkoselibaatin vaaroista ja kiroista. Niitä ei kuitenkaan tähän päivään mennessä ole otettu varteen. Osittain siksi on nyt ajauduttu vaikeaan ja suorastaan sairaalloiseen tilanteeseen. Augsburgin tunnustuksen 23. artiklassa "Pappien avioliitto" annetaan silloisen ajan hengellisen säädyn elämästä suorasukaisen lohduton kuvaus. Sitä lukiessa joutuu kysymään, onko lopulta mikään noista myllerryksen vuosista muuttunut. Luterilaiset isät kirjoittivat profeetallisen terävästi:

"Kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, ovat varsin vaikeasti valittaneet pappien kauheaa haureutta ja raakaa elämää: nämä eivät ole jaksaneet noudattaa pidättyvyyttä. Todellakin mainitut pöyristyttävät paheet ovat kohonneet huippuunsa. [...] Lisäksi monen jumalaapelkäävän ja ymmärtävän arvohenkilön on usein kuultu käsityksenään lausuvan, että moinen pakollinen naimattomuus [...] ei koskaan ole tuonut mukanaan mitään hyvää, päinvastoin suuria, surkeita paheita ja paljon ikävyyksiä. Onpa eräs paaveista, Pius II itse [...] usein kertonut ja maininnut nämä sanat: Tosin lienee eräitä syitä, joiden tähden hengellisten avioliitto on kielletty; kuitenkin on vielä syvempiä, suurempia ja tärkeämpiä syitä, joiden tähden heille avioliitto jälleen pitäisi sallittaman. Paavi Pius lausui nämä sanat epäilemättä kuin ymmärtävä ja viisas mies ainakin, tarkan harkinnan jälkeen. [...] Jos jyrkän avioliittokiellon täytyy edelleen jatkua, syntyy kenties puute papeista ja seurakunnanpaimenista."

Ajattelen, että viisaana ja monipuolisesti oppineena teologina roomalaiskatolinen pappi Oskari Juurikkala ymmärtää em. kokonaisuuden hyvin laaja-alaisesti. Vierastan kuitenkin sitä, että hän sitten eräässä toisessa yhteydessä pitää Lutheria "ahdistavana ihmisenä". Hän sanoo: "Vaikka kuinka yritänkin häntä ymmärtää, en pääse irti siitä, että hän vaikuttaa epämiellyttävältä ihmiseltä: piiloylpeältä, epäkohteliaalta, muka-kaikkitietävältä." Nimenomaan Lutherista "ei välity vähimmässäkään määrin sellaista kuvaa, jota voisi pitää esimerkkinä muille". Hän tahtoo meidän luterilaisten vihdoin "tiedostavan ja myöntävän, että mahdollisista ansioistaan [Juurikkala lisää sulkeisiin sanat: heh heh] huolimatta Luther ampuu usein sekä yli että ohi". Ohiampumisella hän ilmaisee sitä, että "Lutherin käsitykset ja kuvaukset aikansa katolisesta teologiasta eivät ole kattavia eivätkä muutenkaan aina luotettavia".

Totuuden nimessä on kyllä tässä yhteydessä sanottava, että Lutherin kuvaukset oman aikansa luostarielämästä paljastavat pelottavan tarkasti Rooman kirkon syvän kriisin, suoranaisen katastrofin. Voitaisiin puhua aivan hyvin hänen profeetallisesta sanomastaan tälle ajalle. Useissa yhteyksissä hän kirjoittaa vuosien omakohtaisten kokemustensa perusteella, mitä on tapahtunut tai tapahtuu näyttävien kulissien takana. Lainaan tähän yhden niistä kaikkein lievimmistä teksteistä:

"Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha, hän kun näin monen vuosisadan aikana on rangaissut paavilaisia heidän kiittämättömyytensä sekä evankeliumin ja Kristuksen halveksimisen vuoksi niin, että on hylännyt heidät 'turmeltuneen mielen valtaan' (Room. 1:28); ja niin he täydellisesti kielsivät Kristuksen - mikäli hänen nauttimisestaan oli kysymys - ja rienasivat häntä. Evankeliumin sijaan he omaksuivat munkkisääntöjen ja inhimillisten perinnäissäännösten kauhistukset; niitä he yksinomaisesti ihailivat ja pitivät Jumalan sanaa [paljoa] parempina. Ja loppujen lopuksi heiltä riistettiin avioliittokin ja heidän pakostakin piti viettää tuota saastaista naimattomuuselämää. Asiain näin ollen he ulkonaisestikin saastuttivat itsensä kaikenlaisilla riettauksilla: aviorikoksilla, salavuoteudella, likaisuuksilla, sodomalaisilla synneillä. Sellainen oli epäpuhtaan naimattomuuden hedelmä! Näin Jumala hylkäsi heidät ansion mukaan sisäisesti turmeltuneen mielen valtaan ja salli heidän sitten ulkonaisesti langeta näin suuriin rikoksiin, siitä syystä että olivat rienanneet Jumalan ainosyntyistä Poikaa, jossa Isä tahtoo saada kunnian, ja jonka hän antoi alttiiksi kuolemaan, jotta Pojan - ei munkkikuntiensa - kautta tulisivat autuaiksi ne, jotka uskovat häneen." (M. Luther: Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitys. Latinan kielestä suomensi A. E. Koskenniemi. Helsinki 1957. Ks. selitys jakeeseen 2:16.)

Myönnän, että tällaisen tekstin lukeminen vaikuttaa "epämiellyttävältä". Vielä epämiellyttävämpää on lukea vastaavaa ja paljon pahempaa päivän lehdistä. Onko se uskonpuhdistajan vika, jos hän kirjoittaa ilkeistä ja likaisista synneistä, jotka olivat täyttä totta hänen omana aikanaan, mutta joista ei silloin tehty parannusta, ja siksi ne samat synnit nousevat taas esiin tänään? Ajattelen kauhulla, mitä kaikkea mennyt historia kätkee taaksensa. Jos Rooman kirkko on syyllistynyt järjestelmälliseen siveettömyyteen ja sen salailuun (kuten nyt on käynyt ilmi), jos sama meno on jatkunut koko viime vuosisadan (mihin todistusaineisto viittaa) ja jos sama meno oli vallalla jo uskonpuhdistuksen aikana (mistä Augsburgin tunnustus ja Luther puhuvat), on pakko kysyä, olivatko muut vuosisadat siinä välissä jotain muuta. Pelkkä ajatuskin tuntuu epämiellyttävältä. Mutta mitä sitten pitäisi ajatella, jos ollaan rehellisiä? Lutherista voidaan puhua mielestäni umpirehellisenä teologina, joka etsi ja löysi totuuden kaiken valheen keskellä. Siinä hän kelpaa varmasti esikuvaksi aivan kelle tahansa. Kuinka siunattua olisikaan ollut, jos häntä ja hänen työtovereitaan olisi 1500-luvulla kuultu ja toteltu! Saarnasivathan he Jumalan sanaa oman aikansa paatumuksen ja mädännäisyyden keskellä.

Omalle isälleen Luther kirjoitti kirjeessään Wartburgista 1521: "Mutta se oli Herran tahto - sen näen nyt - että minun piti tutustua yliopistojen 'viisauteen' ja luostarien 'pyhyyteen' oman ja varman kokemuksen avulla, so. monien syntien ja jumalattomuuksien hinnalla, jotta jumalattomilla ihmisillä ei olisi mitään syytä osoittaa sormellaan tulevaa vastustajaansa sen vuoksi, että hän muka arvostelee asioita, joita ei tunne. Niinpä elin munkkina, en tosin synnittömänä, mutta ihmisten minua moittimatta. Sillä paavin valtakunnassahan jumalattomuutta ja Jumalan herjaamista pidetään suurimpana hurskautena; ei ole puhettakaan siitä, että sitä pidettäisiin pahana." (M. Luther: Valitut teokset III, s. 39.)

(Paavi Franciscus on kutsunut koolle korkea-arvoisen edustajiston Vatikaaniin. Sen tarkoituksena on pyrkiä käsittelemään rehellisesti Rooman kirkon syvää kriisiä seksiskandaalien myllerryksessä. Saamme pyytää ja rukoilla, että vaikeat kysymykset voitaisiin kohdata avoimesti ja totuudellisesti. Siunatkoon hyvä Jumalamme kokouksen, joka pidetään 21.-24. helmikuuta, nimensä kunniaksi ja pyhän sanansa voimaan saattamiseksi. Jeesuksen sana ei koskaan joudu hukkaan, vaikka kaikki muu täällä kerran hukkuu. Ks. Matt. 24:35.)




Sivuja päivitetty viimeksi 12.4.2019
Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com