Länsi-Suomen
Rukoilevaisten Yhdistys ry
OoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoOoO


Etusivu
Tausta
Toiminta
Lähetystyö
Lehti
5/19
6/19
7/19
Biblia
Buggen postilla
Opetusta
Tilaus
Yhteystiedot
Palaute
Kysymykset
Haku

Länsi-Suomen Herännäislehden pääkirjoitus 5/19

Länsi-Suomen Herännäislehdestä julkaistaan LSRY:n kotisivuilla pääkirjoitus. Koko lehden voit tilata kotiin painettuna tai sähköpostiisi e-lehtenä tilaussivun kautta.


Minkä tähden sinut vanhurskautetaan?

Timo Laato, päätoimittaja

Oppi syntisen vanhurskauttamisesta on meidän pelastuksemme. Siksi siitä on puhuttava uudelleen ja uudelleen. Se ei ole turhaa saivartelua vaan kuuluu kaikkeen kristilliseen julistukseen olennaisena osana. Se vaatii jatkuvaa syventymistä. Oikeasta vanhurskauttamisopista seuraa luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan, että

1. meidän Herramme Kristus yksin saa kunnian pelastuksestamme,

2. meidän sielumme löytää täydellisen lohdutuksen ja varman toivon iankaikkisesta elämästä,

3. me opimme tekemään oikeita, hyviä tekoja lähimmäistemme parhaaksi pyrkimättä niillä ansaitsemaan autuuttamme.

Tämä on oikea raamatullinen oppi.

Ihan jokainen meistä vastustaa luontaisesti tällaista opetusta. Se ei sovi ihmisen haluun pelastaa itse itsensä ainakin osittain. On vaikeaa nöyrtyä armon kerjäläiseksi, joka löytää armon vieläpä sulasta armosta. Ylpeys vaivaa meitä ja tekee meidät haluttomiksi kuulemaan tarkasti evankeliumia. Mekin haluaisimme olla jotakin tai päteä jollakin tavalla. Jumalan edessä siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. ”Joka kerskaa, kerskatkoon Herrassa.”

Vanhurskauttamisopissa – jos missä – tulevat yhä esiin kirkkokuntien väliset erot. Roomalaiskatolista opetusta on maassamme edustanut mm. suomalais-irakilainen Emil Anton. Hän on pyrkinyt tekemään Paavalista ”roomalaiskatolisen”. Toisaalta hän myöntää eräässä yhteydessä:

”Suomen teologista instituuttia (STI) saan kiittää siitä, että olen opintojeni aikana todella päässyt näkemään, kuulemaan, kokemaan ja ymmärtämään myös ’aitoa’ luterilaisuutta. Sen pohjalta pystyn ajatusleikkinä näkemään Paavalin myös luterilaisena apostolina. Luterilainen Paavali on jumalattoman vanhurskauttamisen julistaja (Room. 4:5), joka tuntee ihmisluonnon kurjuuden ja kyvyttömyyden mihinkään hyvään (Room. 7:14-25). Katse suunnattuna yksin Kristuksen ristiin, luterilainen Paavali julistaa Jumalan vanhurskautta yksin uskosta, yksin armosta ilman mitään lain vaatimuksia (Room. 3:21-28).”

Tämä on aika paljon sanottu innokkaalta roomalaiskatolisen opin puolustajalta. Muissa yhteyksissä Anton on todennut jopa, että hänestä roomalaiskatolisessa teologiassa Kristuksen merkitys uhkaa jäädä syrjään pelastuksen kokonaisuudessa pääpainon siirtyessä enemmän siihen, mitä ihminen pystyy tekemään armon saatuansa. Sitä sopii miettiä ja siihen etsiä ratkaisua: Jos pelastus perustuu edes vähimmässäkään määrin meidän omaan yrittämiseemme tai tekemiseemme, mielenkiinto tulee aina ja väistämättä kohdistumaan juuri siihen, mikä viime kädessä on ratkaisevinta. Silloin pääasia ei ole se, että pääasia pysyy pääasiana. Vaikka 99 % autuudestamme olisi jo valmista, se yksi puuttuva prosentti jää vielä uupumaan, ja siihen sitten keskittyy koko tarmomme. Ei sellainen kristinusko ole Kristus-keskeistä. Sanotaan sitten paperilla tai teologisissa oppikirjoissa mitä muuta tahansa.

Monissa (paikoittain poleemisissa) kirjoituksissaan Anton nostaa esiin useita hyviä kysymyksiä ja antaa tärkeitä haasteita teologiseen pohdintaan. Kaikkea ei ole mielekästä käsitellä Herännäislehden palstoilla. Nostan esiin ainoastaan yhden mielenkiintoisen yksityiskohdan. Se liittyy kohtaan Room. 6:16, jossa sanotaan: ”Ettekö te tiedä, että jolle te annatte itsenne palvelijoiksi kuulemaan, sen palvelijat te olette, jolle te kuuliaiset olette, taikka synnille kuolemaksi eli kuuliaisuudelle vanhurskaudeksi?” Antonin mukaan tässä ”lopullinen vanhurskauttaminen luetaan kuuliaisuudelle”. Hän ei muista ”kenenkään luterilaisen koskaan ottaneen tätä jaetta esille vanhurskauttamisopin käsittelyssä”. Kyllä syykin ”lienee selvä”, sillä Paavali ”sotkee ’pyhitykseen kuuluvan’ kuuliaisuuden vanhurskauttamiseen”.

Asian käsittämiseksi on välttämätöntä ymmärtää Raamatun käyttämää kieltä. Luther puhuu toistuvasti siitä, että oikea oppi kadotettiin kirkossa, kun mentiin muuttamaan kielen käsitteitä ja sanontoja toisiksi. Hänen kokemuksensa perusteella evankeliumi löytyi uudelleen, kun viimein opittiin hylkäämään Aristoteleen filosofian hapatus teologiaan, sen sisältöön ja tarkkoihin ilmauksiin. Myös M. Chemnitz sanoo samaa laajassa kokonaisteoksessaan Loci Theologici.

Kreikan kielessä ”olla kuuliainen” tarkoittaa oikeastaan ”olla kuulemisen alla”. Myös suomen kielessä tuo yhteys ”kuuliaisuuden” ja ”kuulemisen” välillä tulee esiin, vaikka ei yhtä selvästi. Siksi on luontevaa, että Paavali ilmaisee omaksi apostolintehtäväkseen synnyttää ”uskon kuuliaisuutta” kuulijoissansa (Room. 1:5 “uskon kuuliaisuudeksi”, Room. 15:18 ”pakanain kuuliaisuudeksi” ja Room. 16:26 ”uskon kuuliaisuudeksi kaikkein pakanain seassa”). Lähinnä juutalaisia kuulijoitansa koskien hän toisaalla kysyy: ”Mutta eivät he ole kaikki evankeliumille kuuliaiset, sillä Jesaias sanoo: ’Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?’ Niin tulee siis usko kuulosta (tai kuulemisesta), mutta kuulo (kuuleminen) Jumalan sanan kautta.” (Room. 10:16-17.) Vastaavasti esim. Apt. 6:7 kertoo, että ”Jumalan sana kasvoi ja opetuslasten luku tuli sangen suureksi Jerusalemissa”, ja silloin samalla ”suuri joukko pappeja oli myös uskolle kuuliainen”. Näissä kaikissa (ja muissa) kohdissa on siis puhetta yksinkertaisesti uskoon tulemisesta, jolloin Jeesus armahtaa minut ja ottaa minut omakseen, hengelliseen yhteyteen kanssansa.

Room. 6:16 linkittyy saumattomasti tällaiseen kielenkäyttöön. Seuraavassa jakeessa puhutaan juuri niistä, jotka ovat olleet ”sydämestänsä kuuliaisia” kristilliselle julistukselle ja opetukselle. Se johtaa vanhurskauttamiseen. Ei kai tässä ole mitään epäselvää ja ristiriitaista? Ei ”lopullista vanhurskauttamista lueta kuuliaisuudelle” merkityksessä ”meidän hyville töillemme”. Koko Roomalaiskirjeen 6. luku tähdentää kasteessa ”tapahtunutta yhteenliittymistä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen”. Siitä löytyy meidän pelastuksemme, ei meidän kuuliaisuudestamme, vaikka se tietysti väistämättä seuraa vanhurskauttamista.

On varmasti tarpeen painottaa, että myös luterilaisuudessa usko on uutta elämää, pyhitystä, kilvoitusta, armahtavaisuutta, rakkautta, hyviä tekoja, lähimmäisten auttamista, kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, puhtautta, vanhan ihmisen kuolettamista, uuden ihmisen kanssa vaeltamista jne. Näitä kohtia Raamatusta löytyy lukemattomia. Miksi ne pitäisi yrittää kieltää tai kiertää? Joskus minusta tuntuu seuratessani nykyistä keskustelua roomalaiskatolisten ja luterilaisten välillä Suomessa, että roomalaiskatoliselta taholta viitataan voitonvarmasti uskon ja rakkauden väliseen yhteyteen tajuamatta ollenkaan, että ei tämä ole luterilaisesta näkökulmasta mikään ongelma. Juuri noin! Hyvä on tuollainen opetus. Sitä lisää vaan. Koska kyse on kristinuskosta, usko tuo mukanaan kaiken, mitä kristillisyyteen tarvitaan. Toistan: Usko tuo mukanaan aivan kaiken. Sen korostaminen on enemmän kuin tarpeen erityisesti nyt, kun kristillisiä arvoja ajetaan alas ”sen kuin keritään”. Erimielisyys roomalaiskatolisen ja luterilaisen näkemyksen välillä koskee tarkkaan ottaen sitä, mikä kristillisessä uskossa varsinaisesti vanhurskauttaa. Esimerkiksi ihmeitä tekevä usko ei vanhurskauta. Sen saavat karvaasti huomata ne, jotka viimeisenä päivänä vetoavat suurenmoisiin tekemisiinsä ”Herran nimessä” (Matt. 7:21-23). Ei myöskään pelkkä tiedollinen usko, sellainen, joka on jopa perkeleillä, vanhurskauta ketään (Jaak. 2:19). Mikä siis uskossa tarkkaan ottaen vanhurskauttaa? Ei mikään muu kuin luottamus, turvautuminen Kristuksen hyviin tekoihin, hänen ansioonsa Golgatan ristillä, jossa veri vuosi maailman syntien sovitukseksi. Jos tähän joku menee sekoittamaan omia hyviä tekojaan (vaikka millaisten koreiden kirkollisten menojen säestämänä), ollaan helvetin tiellä. Kääntyköön siltä pois jokainen, jolle oman sielun autuus nousee tärkeimmäksi asiaksi!

Yllättäen juuri roomalaiskatolisessa teologiassa nousee ongelmaksi se, että usko toisinaan tai yleisesti ymmärretään pelkäksi tiedolliseksi käsittämiseksi, jota pitää täydentää ja ikään kuin ”muovata” paremmaksi rakkauden avulla. Silloin ei tajuta alkuunkaan uskon kokonaisvaltaisuutta siten kuin on selitetty edellä. Siinä suhteessa on paljon opittavaa luterilaisuudesta, jossa korostetaan, että usko tuo myötään ja omistaa kaikki taivaan aarteet ja lahjat. Siksi oikeastaan vasta luterilaisuudessa korostuu oikea uskon ja hyvien tekojen välinen yhteys. Se puuttuu roomalaiskatolisesta teologiasta ihmetyttävän usein. Kyllä luterilainen teologia auttaa tässä ja tuo esiin paremmin kristillisen rakkauden tärkeyden ja merkityksen!

Vielä on sanottava, että vanhurskauttaminen ei edes Roomalaiskirjeen 6. luvussa ole mikään hengellinen prosessi, joka etenee ja kehittyy sen mukaan, kuinka kristitty onnistuu kilvoituksessansa. Vanhurskaus on päinvastoin kristityn ulkopuolella. Hänen tehtävänänsä on palvella sitä ja olla sille kuuliainen. Se ei ikään kuin muutu hänessä hyveeksi, joka vuodatetaan hänen sisimpäänsä jonkinlaiseksi uudeksi olemukseksi (”habitukseksi” roomalaiskatolisessa teologiassa). Vanhurskaus löytyy Roomalaiskirjeen 6. luvun mukaan kasteesta eli ristillä meidän puolestamme kuolleesta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Hän on ”Herra, meidän vanhurskautemme” (Jer. 23:6). Kerran vielä: hänen palvelemisensa kuuluu uskon olemukseen, mutta sen palvelemisen tähden usko ei meitä vanhurskauta.




Sivuja päivitetty viimeksi 21.8.2019
Sivujen ylläpito: petri salomaPOISTA_TAMA(a)rukoilevaisuus com